Vanhat tavarat: paikkausrasiat

Näin tyylikkään näköisiä metallirasioita olivat ennen paikkausrasiat.

Otetaanpas ensin lähempään tarkasteluun tuo Nokian paikkarasia.

Minulle tulee tuollaista paikkarasiaa, ja varsinkin sen sisältöä katsellesssa mieleen lapsuuteni. Muistan kuinka Pomarkussa yhdessä keltaisessa pikkumökissä asuessamme, jota mökkiä ei muuten enää ole olemassakaan,  isä paikkasi keittiön lattialla pyöränrengasta. Minua touhu kiinnosti kovasti. Oli jännää katsella kuinka isä laittoi vatiin vettä, ja se pyörän sisärengas, jonka piti oleman rikki, pumpattiin ilmaa täyteen. Sitten rengasta laitettiin veteen, että nähtiin missä se reikä oli. Siinähän kohdalla se oli, josta ilmakuplia alkoi tulla. Ellei sitten venttiilissä ollutkin vika. No, sitten oli se itse paikan laitto. Minua aina ihmetytti, että kun liima oli laitettu, ei sitä paikkaa lätkäistykään ihan heti paikoilleen. No, noinhan se ohjeiden mukaan kuuluikin toimia.


Sitten on tämä Dunlopin rasia. Onkohan tämä vähän nuorempi kuin tuo edellinen?

Semmoiset olivat nämä paikkuurasiat. Nämä kai lienee isännän kotoa peräisin. Meillä saattaa olla joku "nykyaikainenkin" jossain varastossa. Muistelen, että joku sinistä muovia oleva rasia olisi se, joka viimeeksi on ostettu. Ja siitäkin on jo melko kauan aikaa.

Ei sentään nykyäänkään tartte toimia niin, että "purukumilla paikkaamme sen", kuten vanhassa laulussa "Pikkumatin autosta..."

Rupesinpa huvikseni katsomaan, millaisia nykyään löytyy. Onhan niitä monessa paikassa ja monenlaisia. Mutta osuipa silmiini tällainenkin uusi rasia retron ystäville:
 http://www.motonet.fi/fi/tuote/382347/TipTop-TT02-Retro-paikkarasia

Tie auki!

Tämänaaamuista. Taksia tultiin odottamaan ja tielle oli ilmaantunut yön aikana este. Illalla kun tulin yhdestä tilaisuudesta, näin että tuo oli jotenkin kaarella tien yli. Ihmettelin, että onko se ennenkin ollut muka niin. No, ei varmaankaan. Päätin  yrittää poistaa esteen auton tieltä. Tuuppasin puuta ojaan ja yritin talloakin sitä matalammalle, että se pysyisi siellä. Sitten kun nousin ojan puolelta, auto tulikin.

Minulla oli sumuisen sään takia kamera matkassa. Kun lähdin puun siirtoon, sanoin tytöille, että voivat vaikka ottaa kuvankin.

No, sitten kun olin tullut takaisin kotiin, rupesin tähän hommaan. Olin saanut otsikon kirjoitettua, kun toinen neito laittoi tekstaria taksista, että heillä onkin tänään marjanpoimintareissu ja heiltä unohtui kumisaappaat ja kipot. Niitä vielä lähdin viemään koululle.

Ja nyt olen sitten palannut siltäkin reissulta. Olipa "sypäkkä" aamu:)

Hiljainen metsä

Vähän höyryää...

Olen tänä aamuna ärsyyntyneissä mietteissä.

Äsken kun lapset tekivät lähtöä kouluun, yksi toi nokkani eteen jonkun lapun, johon olisi nimi pitänyt laittaa. No, eihän siinä mitään, mutta samassa mieleeni kavahti, että niitähän oli muitakin lappuja, joihin olisi tänään viimeistään pitänyt nimi laittaa. Ne muut olivat tätä nykyaikajan opetustapaa koskevia: sitä digitalisaatiota... Toisessa kysyttiin, saako lapsi käyttää omia vekottimiaan, esim. omaa kännykkää tai muuta kouluopetuksessa. No, en ole vielä laittanut nimeäni siihen, koska mietin edelleen, mihin siinä sitoudun. Jos sitoudutaan (siis vain vuodeksi  kerrallaan) siihen, että saa käyttää, niin kai se on ok. Mutta mietin, tulenko samalla sitoutuneeksi siihenkin, että ne vekottimet on myös aina käyttökunnossa... No, ehkä ei sitä tarvitse pohtia.
Toinen lappu vaati vastaustani siihen, että Peda.nettiin pitäisi luoda oppilaalle tunnukset. Siihen tiedänkin jo kantani; koulussa tehkööt sen. Voit katsoa tästä lyhyen infon, mikä se on: Peda.net info. Viimeeksi vanhempainillassa sitä esiteltiin.

Mutta ylipäätään tämä digitalisaatio... Se minua ärsyttää. Kaikki touhu tuntuu olevan yhä enemmän jonkin laitteen käytön varassa. Siitä viis veisataan, onko kaikilla siihen sopivia laitteita, tai vielä pahempi, ettei oteta huomioon sitä, etteivät kaikki kykene käyttämään niitä!  Miten on mahdollista, että kaikki palvelut tunnutaan muuttavan sähköisiksi, mutta ei välitetä niistä lainkaan, jotka eivät niiden käyttöön pysty. Hyvä esimerkki on pankit. Oikein malliesimerkki onkin. Pankit konttorit ovat jo monesta paikasta tyystin kadonneet. Millä hoitaa vanhus raha-asiansa, jos ei omista nettiä, eikä osaisi sitä käyttääkään, vaikka sellaisen hankkisi. Pankkeja oli ennen kylässä useampikin. Nyt ei kenties lainkaan, ja jos onkin, niin siellä vain sijoitusvinkkejä jaellaan.

Entäs sitten posti. Tällä viikolla "ilahdutti" posti meitä jakamalla laatikkoon peräti "intialaisen viisauden" voimalla ryyditettynä sen tavanomaisen mainosläpsykkänsä, jonka välissä on lisää mainoksia. Nyt posti ilmoittikin meille oikein "ilosanoman", että saamme kohta paketitkin noutaa talomme alakerrasta - siis  tietenkin, jos nyt satumme kerrostalossa asumaan, emmekä ole niin metsäläisiä, että asummekin keskellä korpea. Postilla on varaa näitä turhanaikaisia mainospostin kääreitä jaella, mutta ei sentään ole enää varaa jakaa postia joka päivä. Eikä edes tiedottaa siitä, siihen postilaatikoon. Posti haluaa tehdä kaikkea muuta mieluummin, kuin jakaa postia. Ruohonleikkuu käy ja kaikki varmaan muu. Nyt on sitten "posteihin", (siis jossain  kaupan nurkassa), tullut taas yksi "parannus"; on ilmestynyt vaaka, jolla peräti saa itse punnita pakettinsa. Kohta ei varmaan saa maksutta lähestyä postin tiskiä, sillä nyt sekin lähtevän postin luukku oli siirretty pois siitä tiskin läheltä, sinne missä se uusi vaakakin ohjeineen on. Mun pitäisi kohta lähettää paketti, mutta kun ei yhtään haluta ruveta tutustumaan mihinkään uuusiin lähetystapoihin. Saanhan kenties vielä entiseen tapaan viedä sen pakettini postin tiskille, mutta ainakin saan maksaa siitä enemmän, jollen ole etukäteen netissä sitä maksanut. Ja mahdetaankohan mut neuvoa siihen uuteen itsepalvelupisteeseen pakettini kanssa...

Ja kun nyt kerran annettiin tulla vähän niinkuin tuutin täydeltä, niin sanotaan nyt vielä tämäkin. Ottaa niin päähän sekin, että metsänhakkuissa ei välitetä muusta kuin miten puuta kaaatuu... Meidän postilaatikkosuorallahan oli tien varressa kuusirivistöä. Tuo tienpätkä ei siis ole meidän maillamme, mutta olemme ihailleet sen varteen itsekseen kasvaneita kuusia ja isäntä on välillä leikellyt pusikkoa tien varresta.  Nämä kuusirivistöt säilytettiin parisen vuotta sitten koskemattomana tiekunnan tekemän tieremontin yhteydessä, vaikka siinä muuten tienpielet jyrsittiin vesakoiden torjumiseksi. Nyt metsänkaatajille olivat nuo kuusirivistöt yhdentekevät. Siitä vain ajettiin kuusirivistön läpi, vaikka sellaista ylimenopaikkaa, jossa siitä tienylityksestä ei olisi ollut mitään vastaavaa haittaa, oli aivan muutaman metrin päässä, isomman tien puolella, ja jossa muutenkin olivat tietä ylitelleet.

No, nyt on metsäänkin palannut rauha. Ja pitkä toipuminen alkaa.  Toivottavasti omakin mieli tästä taas vähitellen rauhoittuu. Taisi jo helpottaakin:)

Mutta hyvää viikonloppua:)

----

 Yllä  pihlajaa purkissa. Kivan näköistä, mutta maku...  No, kai nuo johonkin käytettyä tulee. 

Aikuisten ystäväkirja: Kaisun haaste

Sain jo toukokuussa Kaisulta Mekkokaapista haasteen, joka kiinnosti minua, vaikka vasta nyt sain tartuttua tositoimeen:) Kaisu oli käyttänyt omassa jutussaan kuvituksena vanhoja kuviaan ja se oli minusta hyvä idea. Päätin tehdä saman, mutta  niiden etsiminen se vaivalloinen osuus jutun tekemisessä olikin, eikä tästä kuvien osalta tullut sitä, mitä olin aikonut. On sitten näine kuvineen:)

Tästä se alkaa.

Siinä itse kertomuksemme henkilö ohutkinttuisena vauvana...

Nimeni on: Tuula
Jotkut tosin kutsuvat minua: äitiksi.
Olen syntynyt vuonna: 1963
Lapsuuskotini langallinen numero: Jaa-a, mikä lienee ollut. Jostain sekin varmaan löytyisi. Ensin se oli muistaakseni joku 54-alkuinen ja muuttui sitten kai 64-alkuiseksi.

Pienenä olin varma, että minusta tulee: No, olihan noita montakin toivetta, varma olinko mistään? "haitarinsoittaja, sirkusnäyttelijä, linja-auton rahastaja, kampaaja..."
Mutta isona minusta tulikin:  ainakin "vauvojen äiti"
Täydellinen puoliso: pitää kuin kukkaa kämmenellä

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen: alkaisin silti nuokkua kesken elokuvan ja menisisn nukkumaan.
Harrastan nyt: blogin pitoa kai. Ja joskus piirränkin. Ja kirjojakin välillä luen. Nytkin menossa yli satavuotiasta lukemista: P. Päivärinnan "Elämän havainnoita". Mielenkiintoisia ihmiskohtaloita siinä.
Parin lasillisen jälkeen perjantaina kuuntelen Spotifystä: En muuten tee  kumpaakaan. Alkoholia en käytä ja musiikkia kuuntelen radiosta tai levyltä.  Spotifyä nuoriso on mulle joskus neuvonut, mutta käyttämättä on jäänyt.
Bravuurini keittiösssä (viinin lipittämistä ei lasketa): Viiniä meidän keittiössä ei olekaan. Ja "bravuurini" on  yksinkertaistakin yksinkertaisempi lasagne.  Ja nyt vasta olen oppinut tekemään kunnollista hernekeittoakin... Siitä "nyt vasta", voikin päätellä, etteivät "keittiölliset" taipumukseni ole kovin häävit. 

Melkein hävettää kertoa, että itken aina kun: No, en nyt tosiaan aina, mutta yleensäkin surulliset ihmiskohtalot, vaikka ne olisi kauankin tapahtuneita, voi saada vedet silmiin. Mutta sitä en muille näytä. Lapsena olin jopa vähän leuhka siitä, etten kirjojen tarinoiden vuoksi vetistele, mutta ikä pehmentää.
Lapsuuteni lempilelu: Sitä en pysty muistamaan, mutta tallessa on nukke, nalle, koira, nukenvaunut ja keppihevonen. Jos kiinnostaa katsoa, tästä näet: 60-luvun nukenvaunut ja muita leluja sekä Lapsuuteni leluja 60- ja 70-luvuilta.  Ja alla yksi nuoruuteni "lelu", siihen asti kunnes sain ajokortin.

Lempilelu nykyään: isännän mulle synttärilahjaksi ostama kamera varmaan!
Salainen paheeni: lusikoin itse salaa takan takana omaan nassuuni kakkutaikinan jämät... No, joskus kuulutan lapsillekin, että haluatteko...?
Eikun se ihan oikea paheeni: Sipsit. 
Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: En tiedä, olenko oppinut mitään.

Noin. "Semmoinen oli kertomuksemme", joka sanonta meillä on jo yksi "helmi"

menneiltä vuosilta, jolloin isäntä luki lapsille kirjoja. Usein hän lopetti lukemisensa

tuohon lausahdukseen. 

Mutta nyt nykyaikaan. Maisema muuttuu, ja me sen mukana. 

Täällä lähistöllä metsäkoneet ryskää. Niin oli tänäkin aamuna, mutta  eivät nuo pinossa olevat, 

 eivätkä tänäkin aamuna kaatua ryskyneet, ole kuitenkaan meidän puitamme.

Nyt kun jälkeen puolenpäivän kävin katsomassa, missä nuo metsän syöjät on,
 niin olivat aamuiselta paikaltaan, postilaatikkomme kohdalta, ehtineet jo sille puolelle tietä,
 missä meidänkin rajamme on. Näimme isännän kanssa kuinka ne siitä rajalta puita kaatoivat. Lapset jo aamulla kouluun mennessään ihmettelivät muuttunutta maisemaa, mutta mitähän sanovat, kun tulevat koulusta... Eräskin männynhuiskale humpsahti kaatuessaan puoleen väliin "postilaatikkosuoraamme" ja siihen ne männynlatvan roippeet jäivät keskelle tietä.

Leivotaanko? No ei. - Vanhat maustepurkit

Leivotaanko?  No, ei ainakaan näitä käytetä... Ei tosiaan käytetä. Ovat nämä leivinjauhe- ja maustepurkit sen verran vanhoja.

 

Nämä ovat olleet meillä  varastossa jo vuosia. Ostettiin jostain kirpparilta  hyvin kauan sitten, eli silloin, kun asuimme vielä länsirannikolla. Nyt otettiin pussi pitkästä aikaa esiin ja oli siellä näiden lisäksi muitakin purkkeja, mutta keskitytään nyt vain siihen leivontaan tällä kertaa.

Tuo "Hangon leivinjauhe" on sellainen, että meilläkin kotona aikanaan lienee ollut sitä. Se näyttää sen verran tutulta.

Leivinjauhepurkit takaa: "Hangon leivinjauhe", "RaNa leivinjauhe",  "K-leivinjauhe".

Tuossa yllä samat leivinjauhepurkit takaa.  Ja alla näkee noista kahdesta viimeksimainituista takatekstit paremmin näkyvänä.

 Ja tässä vielä Fazerin "Hangon leivinjauheen" takateksti.

Minulla pitäisi olla tallessa näiden vanhojen kirpparihankintojen lisäksi myös sellaisia 70- ja 80-luvulta peräisin olevia maustepurkkeja, joita oli käytössä kotonani. Kunhan löytäisin nekin tuolta varastosta... ellen sitten jossain hävitysvimmassa olekin laittanut niitä pois... No, näkee sitten, tulevatko vielä vastaan tuolta varastosta joskus.

Leipominen kun tässä on vähän niinkuin sivujuonteena, niin eilen ainakin saimme tyttären tekemiä korvapuusteja. Teimme hänen ehdotuksestaan yhteistyötä; minä tein taikinan, hän kaiken muun. Nyt kun tätä vähää vaille klo 9 maanantai-aamuna kirjoitan, on niitä jäljellä tuossa pöydällä enää vain kaksi:)

---
Ja jatkanpa tiistai-aamuna vielä vähäsen. Eilen illalla puolestaan nuorimmat tekivät "Hyviä ässiä". Ne tosin eivät olleet ässän muotoisia, vaan toinen neito ihan näpeissään palloiksi pyöritteli ja litisti sitten pellille. Mitäs turhia niitä vääntelemään:)

On se mukava vaihe, kun on nuoremmilla tuota leipomaintoa. Olihan sitä itselläkin joskus muinoin... mutta ei juurikaan enää.

Näetkö verkon?

Vähän heikosti minä sen ensin katajassa näin ja tuumin, että siitä on mahdoton saada kuvaa. Ensin en edes yrittänyt kameralla, vaan yritin piirtääkin sitä "pitsimallia". No, tuloshan oli kehno. Onneksi sitten kumminkin lähdin vielä myöhemmin kameran kanssa kokeilemaan. Kun aikani katajan ympärillä häärin ja sitä kiersin, niin sainhan mieleisiäni kuviakin. Paras on  vasta edessäpäin...

Välillä kameran mielestä katajanoksat oli se pääkohde...

Vaikka eihän niissä sinänsä mitää vikaa ole, niissäkään...

...mutta kun mielessä kumminkin oli ihan toisenlainen pääkohde.

No, nyt alkaa kirkastua, se mikä pitikin!

Näistä ihan oikeasti voisi saada ideaa pitsinvirkkuuseen.

Minulle tuli mieleen näistä verkoista tämä : "Minun silmäni katsovat alati Herraan, sillä hän päästää minun jalkani verkosta."  Psalmi 25:15 oli se kohta, jossa se on.


Kenties jotakuta ärsyttää, kun minulla aina välillä on täällä "tämmöistä".  Eivät ne kumminkaan kenenkään kiusaksi ole tarkoitettu, vaan minua itseäni ainakin lohdutttaa, kun tiedän, että on joku, joka voi päästää ihmisen vaikka minkälaisesta  ryteiköstä tahansa. Se joku on Jumala, Luojamme, Vapahtajamme, Taivaallinen Isämme!

Oiken hyvää maanantaita - ja koko viikkoa sinulle!