Vieras istahti kutomaan

Tälläinen "vieras" menneiltä vuosikymmeniltä  ilahdutti minua eilen keittokattilaa lämmittäessäni.


                                              Hän istahti tuoliin ja otti kutimensa esiin.                  
                                     

                             






















                                                 Ilahduttakoon tämä vieras teitä myös:)

Aurinkoinen kevätpäivä

Tässä muutamia kuvia eiliseltä. Ensin paistoimme ulkona nuotiolla makkaraa. Usein se kevään ensimmäinen makkaranpaisto on toukokuulla, joten olimme etuajassa nyt. Hyvin harvoin tähän touhuun rupeamme. Monina vuosina se on vain se yksi kerta keväällä. Saa nähdä kuinka käy tänä vuonna.

Leppäkerttu penkin raossa. 

Eilen näimme kolme liikkuvaa kevään merkkiä, joista tuossa yllä se ensimmäinen. Alla sitten se toinen.

"Karvamato" pihassa. Mikähän tuon oikea nimi on?

Kun olimme syöneet, lähdimme pienelle kallioiden koluamiskierrokselle Sänkilammentien varteen.

Hyvinvoiva sammal kallioseinällä.

Tuollaista sammalta eräs neito silitteli ja tuumi sen olevan pehmeä kuin eläimen turkki.

Joku piiloilee...

 Kurkistelimme kallionseinän rakoihin ja kiipeilimme kalliolohkareita pitkin ylös.

Tästä näkee kauemmas.

Ylös päästyämme poikkesimme vielä lähellä olevalla "kevätlammella". Keväisin sammalikkoon kertyy vettä ja paikka on houkutteleva... Syksyllä samassa paikassa kasvaa sieniä.

Pitihän sitä minunkin päästä kahlaamaan.

Ja se kolmas liiikkuva kevään merkki: pörriäinen.

Merkintä päiväkirjasta 25.4.1977

Merkintä 38 vuoden takaa  25.4.1977: " Maanantai. Hoh hoi, on luminen päivä onneksi ei tarvinnut mennä kouluun kun oli opettajien koulutuspäivä. Äiti pesee lakanapyykkiä tänään. Mä keksin uuden kampauksen tänään (tai oikeastaan eilen). Voi kun mä toivoisin että me saatais pian se luokkakuva ja yksityiskuva. Minkähännäkönen mä oon siinä kuvassa. Se kuvaaja on ällöttävä se rupee aina naurattaan. Se otti 2 luokkakuvaa ja eka kerralla se sano että suu korviin ja toka kerralla se sano että kevyttä hymyä. Siinä tulee väkisinkin nauru."  Ja vielä jatkuu sen päivän teksti, mutta enpä laitakaan sitä tänne:)

Se kuvaajahan oli sellainen tummatukkainen, mielestäni hieman Klimenkon näköinen mies. Ja varmaan ihan mukavakin, mutta kun oli kait jotenkin hienompaa olla hymyilemättä. Tai sitten sitä pelkäsi hymystä tulevan jonkun epämääräisen ilmeen.Yleistä kaiketi tuonikäisillä. Ja tämännäköinen siitä omasta kuvastani tuli. Tuskin oli ihan toivottu menestys kuitenkaan. Samalla albumini sivulla, jossa näitä yksityiskuvia on enemmänkin, löytyi myös Tarjan kuva samalta vuodelta ja Marja-Leenan kuva edelliseltä vuodelta. Luokkakuvassa minulla ja Marja-Leenalla on oikein yritetty sovittaa vaatteet mahdollisimman samanlaisiksi. Minulla oli muuten tuo keltainen paita seuraavanakin vuonna kuvassa, mutta alempi paita oli sentään eri.

Ja keli lienee sitten näyttänyt tämäntapaiselta kuin tänä aamuna täällä meillä. No tuskin nuo höytyvät koko päivää maassa pysyvät.

Hyvää lauantaita itsekullekin!

Rippikuvia 70-luvulta

Viime päivien ajatukseni ovat olleet paljon menneessä. Sain jokin päivä sitten yhteyden vanhaan koulukaveriini Tarjaan:) Tästä ilosta kiitos ystävälleni Marja-Leenalle! Tarja muisteli paria rippikuvaa ja laitan näkyviin muutaman kuvan. Siinä on ehkä nekin, joita hänkin  tarkoitti. Tässäpä pari ripillepäässyttä Pomarkun kirkonmäellä v. 1978. Luullakseni se on juuri tuo kohta, lähellä kirkon kulmaa, jossa on nyt joku muistomerkki, jonka aihetta en nyt muista. Olikohan siinä juuri se muualle haudattujen muistopaikka?

Minä ja Tarja. Kuvan otti kai joku Tarjan kotiväestä.

Takista tykkäsin. Se oli vakosamettia ja merkki oli
 muistaakseni Dixi-Coat. Kyllä mulle tuollainen nytkin kelpaisi.

Kuvassa on äitini ompelijan tekemässä
 crimplene-hameessaan ja siskollani on äidin tekemä
salsahame. Minun mekkoni on kaupasta ostettu safarihame.
Kenkiä hiukan häpesin, kun oli jo hieman ohi mennyt
 paksupohjaisten kenkien aika. 

Tässä ovat tätini, serkkuni, siskoni ja vihaisen näköinen minä. En tykännyt
 kuvien ottamisesta ja äidin ottamissa kuvissa olen vihaisen
 näköinen, mutta vieraitten ottamissa hymyilen...
 Oli varmaan äidistä tosi ärsyttävää.
 Kuva otettu kotipihassa.

Ystäväni Marja-Leenan rippikuva on tässä:

Tämä kuva on otettu hänen kotipihassaan. 

Koulua ja leikkiä

Joillekin koulu on vastenmielinen asia, toisille mieluinen. Itse kuuluin aikoinani siihen joukkoon, joka ei siitä  niin tykännyt. Kun oma koulunaloitukseni oli lähestymässä, uhkasin lähteä sitä pakoon polkupyörällä Helsinkiin... No, eihän se sitten niin kamalaa ollut, mutta parasta siinä oli kyllä ystäväni Marja-Leena!

Olen tyytyväisenä nyt saanut seurailla nuorimpien touhuja, sillä heille koulu on mieluinen asia. Heilläkin on siellä kaverinsa, mutta he tykkäävät myös itse asiasta. Oppiminen tuntuu olevan kivaa ja opettajat kivoja. Pienessä koulussa on pihallakin aivan toisenlaiset puuhat, joihin isoilla koulunpihoilla ei edes olisi mahdollisuuksia. Kotiin tullaan monesti hanskat ja housut ravassa, kun on  käännelty pihan kiviä ja tehty löytöjä... Olen erittäin iloinen siitä, että tälläiseen välituntitouhuun on pienessä koulussa mahdollisuus! Siltikin, vaikka niitten kurakamppeiden käsittely kotona ei sitten niin kivaa olekaan...

Eilen ajelimme Lieksasta kotiinpäin pidempää reittiä Vuonislahden kautta. Reittimme kulki peräti kolmen lakkautetun koulun ohi... Sanoimmekin lapsille, että ovat onnekkaita, kun ovat saaneet käydä vielä pientä kyläkoulua, kun niitä ei enää monia ole. Vaikka itse helposti tunnen hienoista epämukavuutta, kun on otettava koulun aikataulut yms. jatkuvasti huomioon, niin Vuoniskylien koulun kanssa olen tullut hyvin toimeen:)  Onhan näistä yhteistyökuvioista jo kertynyt kokemusta pitkältä ajalta. Ensimmäinen meidän huushollin koululainen aloitti  kyseisessä koulussa jo 15 vuotta sitten.

Ja tässäpä kuva kotosalta. Toisinaan koulupäivän päätteeksi jatkuu koulutouhu täällä, pikkuruisessa luokkahuoneessa leikkimökissä.  Kuin entisajan malliin liitutauluineen. Leikin lomassa ainakin nuorempi osapuoli saattaa oppiakin jotain, oppilaan roolissa, ja vanhempi saa itse kertausta opettajan osassaan.

Ja liitutaululle tämän koulun opettajatar piirsi eräänä päivänä kuvan sängyn laidalla kudin kädessä istuvasta äidistään.

Keväisiä kelejä

Meillä keväiset kelit ovat kuraisia kelejä ja juoksevaa vettä tiellä. Sitä samaahan se paljolti muuallakin on, mutta täällä sulaa lumet ärsyttävän hitaasti. Tänä aamuna näytti tältä:

Jääpala kuin lasia. Neito ehti sitä pitää näpeissään juuri sen verran,
 että saatiin kuva ja sitten taksi jo tulikin.

Tiet melkein kuin perunapeltoa.

Jokakeväinen juttu. Vesi juoksee tien yli ja sen vuoksi meidän mukulat on
yleensä viimeisten joukossa kesäkenkien käyttäjinä. Loiki  nyt tuosta kuivin jaloin.
 Tässä se on vielä kuivemman näköinen, koska on osittain jäistä.

Tuolta sitä riittää vielä jonkinaikaa lisää sulamisvesiä juoksemaan tielle.

No vähitellen se alkaa lumi jäädä häviölle.

Ylläolevat kuvat olivat otoksia postilaatikolta kotiinpäin. Alla vielä pari kuvaa kallioilta.

Eilen kun tultiin kaupasta ja käännyttiin isolta tieltä pienemmälle, soi radiossa Samuli Edelmanin laulamana: "On täynnä vettä virtasi...".  No, meille tuli siitä tietysti mieleen täysinäiset ojat.

Uskovaisena ihmisenä

Uskovainen ihminen, siinäpä sanapari, joka voi tuoda mieleen hyvin erilaisia ajatuksia. Riippuen siitä millaisia uskovia ihmisiä tunnet, tai tunnetko ensimmäistäkään...  Voipi tulla mieleen sellaisia ajatuksia kuin: tiukkapipoja...  yrittää olla pyhimyksiä tai enkeleitä... hihhuleita... nössöjä... ja jokainen voisi sitten lisätä tähän sen oman sanansa.

Minut voi nyt sitten halutessaan kategorioida johonkin nimitysten lokeroon. Ihan miten vaan. Päättele itse.

Lapsuuskodissani äiti oli uskovainen ja isä ei. Äiti rukoili, isä joi. Näin yksinkertaistettuna... Jos äiti ei olisi ollut se tasapainottava tekijä kotona ja se, joka ohjasi parempaan päin (lue taivaallisiin), voisin olla vaikka mikä "tunnelianneli" tahansa. Olisin varmasti ruvennut juomaan itsekin. Joko elämän ankeuteen, tai sitten johonkin iloon...

Onneksi se oli juuri äidin esimerkki, joka tarttui. Äidin vaikutuksesta päädyimme käymään pyhäkouluissa ja kerhoissa sekä lastenleireillä, joissa nämä hengelliset asiat olivat esillä. Kuljimme hänen mukanaan hyvin ahkeraan myös hengellisissä tilaisuuksissa (kokouksissa). Tuosta sanasta "kokous" pieni selitys. Äiti ja isä olivat luterilaisista kodeista. Sitten joskus joku oli kutsunut isää "kokoukseen" ja hän oli siellä ollutkin. Koulussa eräs helluntaikodista oleva tyttö sitten kertoi minulle, että isäni oli ollut "kokouksessa". En tiennyt millaisesta jutusta oli kyse. Mieleeni tuli joku kunnankokous:) Isän myötä äitikin lähti kokoukseen. Hän tuli uskoon ja kävi kasteella. Me lapset jäimme isän myötä kirkon jäseniksi.  Isälle nämä hengelliset asiat jäivät kyllä tärkeiksi, mutta hän jäi kiinni siihen pulloon... oikeastaan koko elämäkseen. Silti, ollessani lapsi, hän luetti minulla raamattua ääneen itselleen. Kyseinen kohta oli Joh. 14: "Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa...". Uskon, että uskon liekki lepatti hänen sisällään, vaikka ulkonainen elämä olikin ihan muuta. Jumala sen tietää kuinka asiat olivat.

Lapsuuteeni siis kuului helluntaisrk:n toiminta ja nuorena, kai rippkoulun myötä, olin enemmän kirkon piirissä. Ja jossain vaiheessa nämä hengelliset asiat olivat aikalailla taka-alalla, mutta eivät täysin poistuneet sydämestäni kuitenkaan. Usko elpyi - tai alkoi - versoa lapsuuteni siemenistä jossain vaiheessa. En osaa mitään tarkkaa päivää nimetä siihen. 25-vuotiaana kävin kasteella ja liityin helluntaiseurakuntaan.

Ja tässä olen. "Ei täällä ole sankareita..."  Ei todellakaan. Ei myöskään enkeleitä, ei pyhimyksiä... hihhuliksi ja nössöksi voisi joku nimittää. Ja kaipa uskovia voi oikeutetusti sanoa joskus tiukkapipoiksikin, kun olisi tarkoitus tiukasti polulla pysyä...

Kun ihminen tulee uskoon (siis löytää tien Jumalan yhteyteen, saa syntinsä anteeksi) hänestä ei tule enkeliä tai pyhimystä. Tulee armahdettu syntinen,  joka näkee entistä selvemmin sen, millainen hän on. Ja millainen Jumala on.

Ei ehkä kovin selkeä esitys, mutta en sitä sen paremmin osaa esittää.

---

Tästä voit lukea Sessen kiinnostavan kertomuksen, kuinka hän löysi tien Jeesuksen yhteyteen (klikkaa tästä).

Siniset kaunokaiset

Nämä siniset korkokengät olivat  Joensuussa Mammuttitorin peränurkassa ällistyttävään hintaan 0,50 e! Kokeilin niitä siellä ja totesin ne heti liian isoiksi. Koko oli 4. Aina kannattaa yrittää kuitenkin... No, eivät ne kokeilemalla sen sopivammiksi muuttuneet ja jätinkin ne sinne. Silloinen kirppiskierroksemme jatkui muualle, mutta ajatukseni jäivät noihin kenkiin. Päätin kuitenkin hakea ne sieltä. Vaikkapa vain ihaillakseni niitä jonkin aikaa kotosalla. Luulisin kenkien olevan vintagea. Olisi kiva jos joku valistaisi minua tässä. Näitten muoto toi mieleeni vanhat kengät ja näissä on ulkopohja nahkaa. Minusta korkolappukin näytti olevan nahkainen. Sitten nuo kengän vuorit ovat sennäköiset, kuin olisivat menneitten vuosikymmenten työtä ja materiaalia. Mitään merkkiä ei kengissä ole.

Nämä olisin todella halunnut käyttööni, ovat sitten vintagea tai ei.  Näissä on kaikki muu kohdallaan, paitsi se koko... Eivät olisi liian juhlalliset arkiseenkaan käyttöön ja tummansininen väri olisi arkivaatetukseeni hyvin sopiva.

Kotona sitten yritin näitä epätoivoisesti saada jotenkin sopiviksi käyttöön. Eivät auttaneet minkäänlaiset pohjalliset - edes paksut villaiset. Villasukka menee näihin ihan helposti, ja se näyttäisi hauskaltakin, mutta  silti vain kantapää lipsuu... Päätin sitten ottaa näistä ainakin sen ilon irti, että ovat ainakin jossain kuvassa jalassani ja blogijutun aiheena.

Tämä puseroni on kirpparilta kotoisin. Siinä oli kaula-aukko niin suuri, että siihen pujotin kuminauhan. Nyt on sopiva. Hameen on joskus isäntä ostanut Ellokselta minulle. Villasukat ovat tätini tekemät. Näitä olen käyttänyt joskus kesälläkin. Kuvausapuna oli tällä kertaa nuorimmat neitokaiset. Kuvia yksityiskohdista otin itse.

Minulla oli mopo

Itseasiassa niitä oli kaksikin. Olin 13-vuotias kun isä opetti minut ajamaan. Siitä touhusta en muista yhtikäs mitään, mutta sen on täytynyt tapahtua sillä isän Jupiterilla. Tästä näet jutun: Isä ja   mopo (klikkaa tästä) . Löysinkin vanhasta päiväkirjastani merkinnän 20.5.1977: "Illalla isä tuli kotiin ja mä opettelin ajaan sen mopoa. Mä ajoinkin sillä vähän matkaa ihan yksin, meidän portilta Rossin suulin työ ja takaisin."  Seuraava mopomerkintä, noin puolentoista vuoden päästä onkin seuraavanlainen: "28.10.78: ...Siitä on jo muutama päivä kun pollarit pysäs mun ku mä ajoin isän mopoo ku mä hain sen Vallin pihasta sen  takia ne mun pysäs ku siinä ei ollu valot päällä. Täytänhän mä onneksi pian 15 vuotta."  Vuonna 1979 ihmettelin kuinka pojat uskaltaa ajaa talvella mopoa liiraillen kahta puolta tietä...

Minulle isä osti jostain oman kulkupelin. Se oli mopoksi oudon näköinen, käytetty, sininen Crescent. Siitä teki kumman näköisen se, että bensatankkia ei näkynyt missään. Se oli piilotettu putkimaisen rungon sisään ja tankin korkin sai esiin kun käänsi satulan ylös. Nämä käytetyt mopot olivat yhtenään rikki jollain tavalla. Isäkin osasi niille jotain tehdä, mutta yleensä ne silloin vietiin saman tien varrella sijaitsevaan korjaamoon. Kiilholmantien alkupäässä oli Koivusen kauppa ja sen piharakennuksessa oli kyseinen korjaamo.

Kuvassa paras ystäväni päryyttelee sillä. Kauheat savut näkyy tulevan, ei ehkä ollut ajopeli ihan  kunnossa tuolloinkaan.

Kun sitten tienasin kenkätehtaalla rahaa, saatoin ostaa uuden mopon.Päiväkirjastani luin se tapahtuneen syyskuussa 1979. Tästä en nyt ole aivan varma, mutta mielikuvani on, että mopon hinta olisi ollut jotain 3000 mk:n luokkaa. Ostopaikka tuo yllämainittu kauppa, jossa myytiin polkupyöriä, mopoja, yms. Se ei siis ollut mikään ruokakauppa. Uusi mopo oli metallinhohtosininen Tunturi Super sport. En ollut aiemmin ajanut sellaista mopoa ja minun piti siis pikku harjoituslenkki tehdä siinä kaupan ympäristössä, että opin vekottimen hallinnan. Sitä ei poljettukaan käyntiin samalla tavalla kuin entisiä mopoja, polkupyörän tapaan pyöräyttämällä.  Siinä oli vipu, jota polkaistiin ja vaihteetkin olivat jalkavivulla toimivat, kun ne vanhoissa mopoissa olivat käsikahvasta pyöräytettävät. Aikaa on kulunut niin paljon, etten enää osaisi niitä käyttääkään...

Kuvassa näkyy ystäväni kodin pihan upeat kukkivat omenapuut. Näkyy myös mopon omituisen näköinen pakoputki. Siinä oli tuollaisia hyvin kapeita kohtia välillä. Isä nimitti tuonaikaisten mopojen melko ylhäällä olevia pakoputkia "liepeenpolttajiksi". Minulla on päälläni koulussa tehty riihipaita. Mukavasti mopolla ajeli niin ystäväni luokse, kauppareissulle ja töihin. Kesällä tuuli kivasti vilvoitti ja saattoi ajaa tukka liehuen. Silloin ei vielä käytetty kypärää. Kylmällä säällä oli ajaessa melkoinen viima. Silloin ymmärsi, miksi motoristeilla on se ajopukunsa. Se on ihan välttämättömyys. 

Tässä olen ruokakauppaan lähdössä. Kuvassa mukana äidin keinonahkainen kauppakassi.  Takkini on mustaa sileää samettia ja siinä oli hieman motoristihenkeä, sillä siinä oli kivoja vetoketjutaskuja. Siksi siitä tykkäsinkin, vaikka se oli minulle hiukan turhan väljä.  Erään serkun vanha takki se oli.  Jalassa sammarit ja ilmeisesti paikallisen kenkätehtaan pehmikset, joita minunkin käsieni kautta kulki erinäisiä pareja.

Asuimme kerrostalon uusimmassa osassa ja siinä pääsi maantasalta pyörävarastoon. Asuimme toisessa kerroksessa tuon oven kohdalla. Matto on siis alapuolellamme asuvan naapurin.  Mulla on muuten nyt hyvin samantapaiset talvikengät käytössä. Vintagea ovat nekin mielestäni.  Ostin ne joskus Kontista.

Jossain vaiheessa ystäväni osti vaihdepyörän, sinisen. Minunkin rupesi tekemään sellaista mieli. Olin jo hieman kyllästynyt mopon huoltamiseen ja ravaamiseen huoltoasemalla (Union). Jos ei muuta, niin tankkia sai ainakin käydä täytättämässä. Siihen aikaan sellaista ei tarvinnut itse tehdä, sillä aina kun joku tuli autonsa tai moponsa kanssa tankkaamaan, sisältä riensi mies tekemään sen. Lopulta minä sitten ostin sen vaihdepyörän. Se oli oranssi ja luulen, että ostin sen osuuskaupasta.

Kuvassa mainittujen polkupyörien lisäksi, ystäväni ja siskoni. Siniset kassit on kenkätehtaalta saadut mainoskassit, jotka olivat meillä myös kauppakasseina. Toinen pikkuneitokaisista sai muuten viime kesänä tuttavilta täsmälleen samanlaisen, puna-vaaleansiniraitaisen vintage-hameen,  kuin siskollani on tuossa kuvassa.

Isä ei ymmärtänyt  polkupyörähankintaani. Ja eihän se kovin järkevä siinä vaiheessa ollutkaan, sillä ajokortinhan hankin heti kun se oli mahdollista. Isän kanssa käytiin sitten Porista ostamassa auto. Mopo jäi käytöstä ja koska sisko ei ollut siitä kiinnostunut, myin sen paikallisen taksiautoilijan pojalle. Sai varmasti hyvän mopon.

Niin lähtemättömän vaikutuken se lyhyt mopoaika minuun teki, että aina kun  näen nuorison ajelevan kaupungilla mopoillaan; tai tarkemmin sanottuna skoottereillaan, mieleeni tulee oma mopoaikani.  Silloin olisi tuntunut oudolta ajatus, että skoottereista tulee joskus nuorison suosikkeja.

Tämä juttu on ollut minulla luonnoksena jo jonkin aikaa. Sen julkaiseminen sopinee oikein hyvin tänään, kun olisi isäni syntymäpäivä. Hänen syntymästään tulee tänään kuluneeksi 85 vuotta.

Vaatimaton paikka

Vaatimaton tuo yleensä mieleen jotain mitätöntä. Joka ei ole mistään kotoisin... Mutta se voi ollakin jotain aivan muuta. Se voi olla vapauttava asia, joka ei vaadi sinulta mitään!

Kävelin kallioilla ja mietin, miksi se on niin rauhoittava paikka. Tajusin, ettei se vaadi minulta mitään! Omassa pihassa on kaikenlaista joka suorastaan huutaa tulla tehdyksi. Samoin on sisällä. Jopa siinä osassa metsää, jossa on hakkuutähteitä odottamassa "metsä siistiksi" - päivää. Mutta noilla kallioilla ei tarvitse tehdä mitään - siellä ei saa tehdä mitään, koska paikka on suojelun alla. Siispä siellä on vapaus ajatella mitä mieleen tulee.

Mutta sielläkin voi olla tarpeen kääntää katse pois naapurin alueesta, joka on nyt ruma äskettäinhakattuine alueineen. Kunhan käännän katseeni siitä, ehkä jopa selkäni sille, niin silmieni edessä ovat Luojan työt. Niissä silmä lepää. Ja mieli.

---

(kirjoitin tämän tekstin muistikirjaani viime vuonna, pääsiäissunnuntaina 20.4.2014) Siellä kallioilla eilenkin kävin kävelemässä. Täällä on yhä lunta niin paljon, että voisi hiihtää halutessaan... Toisin paikoin, kuten aurinkoisilla rinteillä, on jo kivasti maa näkyvissä. Kuvat ovatkin vanhempaa satoa.

Pääsiäisen huvia

Eilen piilotettiin pääisiäismunia. Nämä olivat ne piilotettavat munat ja niitä oli 51 kpl.

Se on todella odotettu ohjelma, varsinkin nuorimpien keskuudessa. Minun lapsuuskodissani ei sellaista ollut ohjelmassa, vaikka suklaamunia pääsiäisenä olikin. Mieheni kodissa tapa on ollut käytössä ja nyt se kuuluu meidänkin pääsiäisenviettoomme. Kun tuollainen tapa on lapsiperheessä aloitettu, ei sitä hevin saisi loppumaan, ainakaan ilman vastalauseita. Lisäksi  meillä oli  kullekin nuoremmalle muutama isompi yllätysmuna, joita ei piilotettu.

Tuolla lymyilee yksi piilossa oleva 

Piilotushomma oli minun ja isännän heiniä. Ei ollut yhteen huoneeseen ihan helppo piilottaa tuota määrää, mutta kaikki ne piiloon kuitenkin pääsivät.  Jotkut löytyivät tosi nopeasti ja viimeisen etsintään piti jo minun  ja isännänkin ruveta. Onneksi sekin sitten löytyi lopulta. Piiloja oli katonrajasta lattianrajaan. Koska etsijöitäkin oli kouluikäisistä aikuisiin asti, niin piiloja oli tietysti kovin monentasoisia. Ja hauskaa tuntui kaikilla olevan:)

Ja lopuksi minä ja isäntä saimme tälläiset hienoudet. Vanhin tytär oli tehnyt nämä ja piilottanut niihin kummallekin kaksi suklaapatukkaa. Saatiin siis mekin suklaamme:)

 Huomatkaa pakettien koristeet:  isäntä ja emäntä tipukuosissa:)

Vanha pääsiäisliina

Tämä vanha liina on äitini tekemä monta vuosikymmentä sitten. Siinä on pääsiäisen sanoma kuvattu yksinkertaisen selvästi.

Piikkikruunu - Jeesusta kuulusteltiiin ja piinattiin.

Risti - Hänet naulattiin ristille, vaikka Pilatus ei löytänyt hänestä syytä.

Hauta - Hän kuoli ja oli kolme päivää haudassa.

Enkeli - Jeesus nousi haudasta.

Se on täytetty - Rakkauden työ meidän edestämme - syntiemme sovitus.


Nuo liinan rispaantuneet reunat tuovat mieleeni piikkikruunun piikit. Kirjailun punainen väri taas on kuin veren väri.

Luukkaan evankeliumin luvuista 22 - 24 voi lukea selostuksen pääsiäisen tapahtumista.