Valot syttyivät ulkokuuseen

Monena vuotena olemme laittaneet takapihalle kuusen syysloman aikana. Nyt ollaan vähän myöhässä siitä näköjään. Eilen oli hyvä päivä tehdä se. Homma piti aloittaa vasta iltapäivällä kun kaikki neitokaiset olivat tulleet koulusta. Eivät olisi nimittäin tykänneet hyvää, jos eivät olisi päässeet kuusenhakureissuun. Kuusi oli jo valmiiksi katsottu oman tiemme varresta. Se oli sellainen komea yksilö, joka kasvoi aivan liian lähellä tietä ja olisi joka tapauksessa jouduttu ennenpitkää ottamaan pois.

Kuusi on jo poikki. 

Isäntä edellä ja naisväki perässä...  Kuvaajaneitokainen taimmaisena.

Tarttiskohan tätä vielä lyhentäää?

Näähän on ihan sekasin!

Tähän kuoppa  entiseen tapaan.  

Kuusenpystytys alkaa kuopan kaivamisella. Kuoppaan laitetaan kaksi reiällistä betoniharkkoa päällekkäin. Reikään tulee täytteeksi vähän multaa ja sitten onkin kuusen pystytys vuorossa. Sen suoraan saaminen onkin yllättävän hankalaa. Aina se tuntuu olevan vinksallaan johonkin suuntaan. Sitä sitten kiilataan monelta suunnalta ja vihdoin se suostuu asettumaan kohdalleen ja päästään itse valojen asetteluun. Se puolestaan vaatii tikkailla keikkumista - isännältä.

No nyt ne on järjestyksessä. Ne on paljon helpompi laittaa kuuseen tästä.

Enimmät kuvat otti tämä neitonen.

Valmista tuli. Valot syttyivät klo 15.30. Tältä se näytti  sisältä katsottuna.

Takaisin sisälle lämpimään.

Näin se valaisee pimeän takapihan.

Yksi kuusen valoista ei toiminut. Onneksi muut syttyivät siitä huolimatta. Tänään kävimme ostamassa varalamppuja. Onneksi niitä vielä sai! Olimme näet melko varmoja, että meitä kehoitetaan siirtymään uudenaikaisempiin valoihin...

Feresi

Minulla on joku merkillinen viehtymys kansallispukuihin ja muihin vastaaviin. Sitä oli jo nuorena. Olisin silloin halunnut Hämeen puvun. Se miellytti minua kauneutensa vuoksi ja ovathan juureni siellä. Jossain vaiheessa haaveilin mahdollisuudesta tehdä itse kansallispuku kansalaisopiston kurssilla. Niinpä, saahan sitä ihmisellä haaveita olla ja selllaisena monet asiat pysyvätkin.

Monta vuotta sitten löysin Joensuun Kontista jotain mielenkiintoista. Siellä oli kaksi feresiä.  Feresi on karjalaisten naisten kansallispuvun tapainen asu. Siihen kuuluu pusero, liivihame ja puoliesiliina. Ja kengät on vaaleat kippurakärkiset  "supikkaat".  Feresin hameen voi tehdä yksivärisestä tai kuviollisesta kankaasta. Se voi olla ihan tavallista puuvillakangasta. Toinen feresi oli siis punainen ja siinä mustat kanttaukset ja harmaa esiliina.Toinen oli mustapohjaista kukallista kangasta ja siinä oli vihreä esiliina. Silloin niiden hinnat olivat 25 e ja 35 e. (Nykyisin niiden hinnat ovat ihan eri luokkaa). Ostin molemmat. Satuin silloin olemaan poikkeuksellisen varoissani, sillä isäntä oli juuri lykännyt  minulle lisää rahaa, jos vaikka löydän jotain. Ajattelin, etten missään tapauksessa mihinkään sellaista määrää kirpparilla tarvitsisi. Mutta niin vain jahkailijakin joskus innostuu. Punaisen otin  itselleni ja kukallisen annoin tyttärelle. Ihastuin siihen punaiseen varmaan juuri senkin takia, koska se toi mieleeni sen kaivatun Hämeen puvun. Muuten kyllä tykkäsin kovasti siitä toisestakin, kenties enemmän jopa siitä.

Kuva muutaman vuoden takaa. Essut ainakin olis voinut silittää... mutta kuvaa otettaessa ei ollut  mistään blogista tietoakaan :)

Minun feresini oli ollut jonkun pitkän ihmisen vaate eli se oli minulle liian pitkä. Olkaimia lyhyemmäksi säätämällä se hieman lyheni, mutta oli edelleen mielestäni turhan pitkä. Kotona se oli minulla joskus päällä. Kerran käytin sitä koulun joulu- tai kevätjuhlassa  ja olin hiukan vaivautunut se päällä.  Koin ettei se oikein minulle kuulu, kun en ole täältä. Mokoma ajattelu on tietysti ihan turhaa. Siinä vaikutti kyllä ne hameen väritkin asiaan. Siinähän oli punainen ja musta eli karjalan värit. Siinä tyttären asussa ei ollut vastaavaa ajatusta painolastina, vaikka feresi itärajan naisten asu onkin. Sitä käytetään hieman kansallispuvun tapaan, mutta myös eräänlaisena työasuna sitä näkee. Valamossa käydessämme näin siellä kahvilan tarjoilijoilla feresit päällä. Minulla on 80-luvun käsityölehti, jossa on feresin ohje, niin tytöille kuin naisillekin. Tein nuorimmalle oman hameensa joku vuosi sitten, mutta käytössä se ei ole ollut. Ja on nyt pienikin, ellei helmaa ja olkaimia päästä pidemmäksi. Keskimmäinen neitokainen on myös saanut feresin kirpparilta. Eikä sitäkään ole taidettu käyttää. Vanhin on käyttänyr omaansa ehkä kerran kodin ulkopuolella ja kotona jonkun kerran.

Asuun kuuluvia kenkiä, supikkaita, ei minulla silloin sitä käyttäessäni ollut. Käytin mustia kävelykenkiä. Myöhemmin löysin kirpparilta sopivat supikkaatkin kyllä. Ne sopivat tyttärellekin. Oman feresini olen jo myynyt...

Näistä puuttuivat ostaessani niihin kuuluvat kenkien väriset nauhat. Nuo nauhat  laitoin kun ei sopivampiakaan löytynyt. Kenkien valmistaja on Töysän kenkätehdas.

Mutta hinku kansallispukuihin, ja muihin sentyyppisiin, ei ole kadonnut... vaikkakin hiukan ehkä laantunut kuitenkin. Ehkäpä kansallispuvuista ja muista sentapaisista joskus lisää.

Muistilappuja ja muuta arkista

Tässä tänä aamuna keittiön pöydällä lojuneita muistilapuja.  Tuo ylin (ja kaunein) tosin on jo eilisaamulta peräisin. Nuorimmainen kirjoitti sen lauantai-iltana minulle muistutukseksi sunnuntai-aamua varten. Eihän noin hienoa muistilappua voinut jättää huomiotta, joten pakkohan sitä kaurapuuroa oli keittää. Se on hänen herkkuaan ja itsekin tykkään kyllä. Harvemmin silti tulee tehtyä, kun muut ei siitä niin erikoisemmin tykkää.

Sitten tässä on vanhimman neitokaisen herättämismuistutus, minun kauppalappuni ja isännän muistilappu. Alin on  keskimmäisen, aamulla juuri ennen taksille lähtöä (oli jo takki päällä ja muutenkin täydessä tällingissä), kirjoittama. Työkaluja tarvitaan "laivatelakalla". Eilenillalla sieltä valmistui jo yksi alus ja isännän toivotaan tekevän tänään toisenkin aluksen. Onhan niitä tosin tehty jo ennenkin, mutta onhan uusia aina kiva saada.

Mitä muuta sitten tänään? Aamulla huomasin ulos katsoessani, että yhden peltilehmän (tai hevosen) "loimi" oli tiessään. No, se löytyi sieltä vierestä kumminkin. Ei sentään tarvinnut metsästä lähteä etsimään.  Tuuli oli niin kova, että oli riipinyt sen irti ja hajottanut myös toisen auton lasissa olleen suojan. Laitoin sille vaatteensa kadottaneelle peitteen takaisin päälle ja oikein mahavyön kiinni - ja se oli puolentoistatunnin päästä taas lähes irti...

Keli oli aamulla karsea. Sadetta ja jäätä tiellä niin, ettei tiennyt missä parhaiten pystyssä pysyisi.  Parhaimmaksi osoittautui kävellä tien ulkopuolella. Näin saatiin pienemmät taksiin ja tuntia myöhemmin lähdin vanhemman neitokaisen seuraksi kävelemään kun hän meni linja-autolle.  Päivällä isäntä lähti keskustaan asioille ja silloin lämpö ja sade oli jo parantanut paljon tilannetta, mutta siltikin autolla oli luiruilupaikkoja. Minä jäin tänään kotiin. Työn alla oli yksi neuletakki jonka saisi taas käyttöön vetoketjun vaihtamalla.  Näytti menevänkin se homma odotettua paremmin. Kun sain iltapäivällä tytöt vastaanotettua taksista, jäimme ulos etsiskelemään aurauskeppejä. Niitä löytyikin pitkin tienvarsia ihan kiitettävästi. Niitä  sitten ripottelin ylhäältä alas asti tiellemme. Ehkä isäntä muutaman kepin saa tehdä lisää, jos niitä tiheämmin tarvitsee laittaa, kuin mihin niitä ripottelin. Joskus niitä joutuu myös huonon kunnon vuoksi uusimaan. Keppien laitto onkin sitten isännän puuhaa.

Nyt olisi pyykit pyörineet koneessa. Niitä ei vain nyt just pääse laittamaan telineelle. Kylppärin lattian nimittäin  ovat valloittaneet erinäiset märät ällötykset: kolme sateenvarjoa levitettynä, kumisaappaita, märkiä hanskoja, villasukkia, litimärät suojahousut ja seinällä roikkuu märkiä takkeja, lakkeja ja huiveja. No, sateenvarjot voinee kohta hakea pois ja sitten sinne jo mahtuu itsekin sekaan pyykkikoreineen.

Nyt on ruoka tehty ja syötykin. Isäntä tuli kaupungilta vanhin neitokainen mukanaan. Mukana oli myös tavanomaisten ruokaostosten lisäksi herkkuja. Ne olivat hyvän asiointikierroksen kunniaksi :)

Kamala hame... tai sittenkin kiva

Tämä hame ei hurmannut minua ensinäkemältä. Huomioni se kyllä sai kirpparin, eli Löytöpuodin, henkarissa roikkuessaan. Eihän tuollaista voi olla huomaamatta kaikkien tavanomaisempien keskeltä. Ajattelin jotain sen suuntaista varmaan, että on kamala kangas - eikä se kaunis ole edelleenkään.  Mutta eihän kaiken kaunista tarvi ollakaan... Kangas hameessa oli kuitenkin hyvän tuntuista puuvillaa. Ei mitään ohutta litsua. Ja siinä oli kunnollinen vuorikin. Hame oli Hm:n mallistoa. Mutta en sitä ottanut mukaani ensinäkemältä. Toisella kerralla se kuitenkin lähti mukaan. Kai se vetosi juuri sillä erilaisuudellaan ja mielestäni hyvällä materiaalilla.

Voisin sanoa tietysti ettei tuon mallinen leveä hame sovi tämänmalliselle immeiselle, joka muutenkin on eriparinen ylä- ja alaosan suhteen. Mutta minä en  välitä siitä, sillä tykkään nyt tästä hameesta. Tämän parina kuvassa on ruskea, myös kirpparilta hankittu Hm:n t-paita. Sukkahousutkin on peräti kirppikseltä. Ne olen ostanut Joensuun Kontista hintaan 2 euroa. Olivat vielä käyttämättöminä paketissaan. Hameen hintaa en enää muista, mutta ostopaikan kun muistaa, niin hintaa ei taatusti ollut montaa euroa.

Matami itte

Neuletakki on Lieksan Citymarketista viimetalvisia hankintoja. Ne olivat alessa ja ostin niitä lopulta kolme! No kun, niitä sai hintaan 10 e/kpl. Tähän pätee se, ostin kun halvalla sain...  Mukanvan tuntuinen on kyllä päällä ja kivannäköinenkin.  Neuleessa on elastaania paljon, eli peräti 10 %. (Cashmere 30 %, laine 50 %, soie 10 %, elastanne 10 %).   Joustaa oikeastaan vähän liikaakin. Se on myös aika vähäisen käytön jälkeen hieman nuhjaantunut. Niin ja noista kiharaisista reunuksista saa aina välillä leikellä esiin pistäviä siimanpätkiä. Tykkään silti. Käännettävä kaulus lämmittää mukavasti niskaa.

Kuvausapulaisena oli tällä kertaa pikkuneitokaiset. Ylin kuva keskimmäisen ottama. Alimmat otti nuorin. Ulkona olisi kyllä ollut kivempi kuvausympäristö - tai en nyt tiedä  sittenkään - loskan seassa ja hämärässä :(

Rotko

Torstaina lainasimme kirjastosta mielenkiintoisen kirjan Suomen rotkot.  Kirjan tekijät  ovat Tuomo Kesäläinen ja Aimo Kejonen. Koska asumme erään rotkon vieressä, kiinnostuimme kirjasta jo silloin,  kun  Lieksan Lehdessä oli siitä joskus kesällä esittely.  Ja nyt se oli kirjaston uutuushyllyssä valmiina mukaan otettavaksi. Siinä on tekstein ja valokuvin esitelty rotkoja  koko suomesta. Lieksastakin on muutama rotko päässyt tarkempaan esittelyyn. Kirjan lopussa on luettelo  niistä rotkoista, jotka eivät ole kirjassa muuten esiteltyinä. Rotkoluettelossa oli mainittu Lieksasta Palovaaranuuro.  Palovaara  ei ole mikään epätavallinen nimi, joten emme olleet varmoja, onko tuo luettelossa mainittu juuri  meidän rotkomme. Yhteydenotto kirjan tekijään  Luolamies-blogin kautta selvitti asian. Samasta paikasta on kyse.

Isäntä kävi eilen rotkon pohjalla pienellä kuvauskierroksella. Sää oli hyytävän kylmä tuulen vuoksi, vaikka pakkasta ei kovin paljon ollutkaan.

Tästä alkaa laskeutuminen pohjalle

Pohjalla olevan suon kosteinta kohtaa

Näiltä tienoin karhu tuli ylös kallioille

Hupparista bolero

Erään neitokaisen hupparin vetoketju oli ollut vetoketjun uusimistarpeen vuoksi jäähyllä kaapissani - vieläpä niin kauan, että olin jo unohtanutkin sen. Taannoin se löytyi taas. Ratkoin siitä vetoketjun irti. Päätin etten siihen enää uutta vetoketjua laita, koska se alkaa olla jo pienenpuoleinen ja toinen ei sitä välttämättä edes halua. Heillä oli alunperin molemmilla samanlaiset hupparit,  mummun ostamat. Kivat muuten, mutta niissä oli liiankin tukevat resorit. Ne olivat siis sellaiset leveät kuminauhat, jotka oli ommeltu myös tukevasti kiinni. Ja nuoremman huppari oli alunalkaenkin turhan nafti.

Keksin sitten sen boleroajatuksen, mutta sekin jäi odottamaan aloitusintoa. Tänään  kävin Hääräämö-blogissa ja sieltä  löysin tieni Mallikelpoinen-blogiin. Siellä oli ompeluhaaste - Arjen luksusta, josta minäkin kiinnostuin. Pitsi ja röyhelö saavat hoitaa sen luksuksen osan ja muutenhan ompelukseni on arkinen. Aikomus on siis tällä ompeluksella ja jutulla osallistua siihen haasteeseen, mikäli tämä tumpelo saa sen linkkihomman onnistumaan... jos ei, niin tulihan ompelujuttu tehtyä.

Eli siis, huppari poikki taskujen yläpuolelta. Alaosa talteen, jos siitä saisi vaikka hameen yläosan vielä. Tulevan boleron etukulmat pyöristin. Sitten alkoi mietintä ja etsintä, että mitä siihen reunoihin laittaisin. Vihdoin löytyi jotain sopivaa. Kaitale vaaleaa ohutta kangasta, jonka toinen reuna oli huoliteltu. Se oli vanhimman neitokaisen vanhojenpäiväpuvun vuorikankaasta, koska sitä oli silloin lyhennetty. Siitä ompelin kaitaleen reunoihin,  samalla rypyttäen.

 Se näytti kivalta jo siinä vaiheessa. Nuorin halusi ensin kokeilla sitä, mutta muutti mielensä, kun olisi pitänyt collegepusero riisua ensin. Keskimmäinen tarttui tähän haasteeseen ja tykkäsi tekeleestä. Minä huomasin nyt että reunat kääntyy liepottamaan niin, että ompeluksen nurja puoli näkyy ikävästi. Alulankakin oli kirkkaanpunaista. Ei sitten muuta kuin keksimään, kuinka peitän sen nurjalla olevan ompelujäljen. Siihen löytyi aikani pähkäiltyäni ratkaisu. Olin joskus ostanut tytöille Hm:n mekot. Ne olivat tulleet jo lyhyiksi ja alaosat muuttuivat tänä kesänä puolihameiksi. Yläosat olin säilönyt muutenkin tupaten täynnä oleviin laatikoihini. Niissä mekoissa oli kauluksessa rypytyskaitaleet. Ne leikkasin irti ja ompelin kaitaleet nyt nurjalle puolelle boleron reunoihin.

 Taas katsastettiin, miltä näyttää. Reunat eivät olleet hyvät vieläkään. Nurja puoli collegekankaasta näkyi edelleen ärsyttävästi. Siihen olisi tietysti voinut saada kivat jutut vaikka napeista, mutta mulla oli myös mielessä pitsi. Hain "rättiosastolta", eli kylppärin kaapin laatikosta, tyttären vanhan neuletakin, jossa oli pitsiä helmassa ja hihansuissa. Pitsissä oli jopa pieniä helmiä. Leikkasin neuletakista pitsin pois siten, että mukana tuli neulettakin. Siitä asettelin kaulukseen palat nuppineuloilla kiinni ja sitten ompelemaan.

 Ja nyt se kai on valmis. Ellei sitten jotain nappia tule joskus laitettua kiinnitykseksi. Tytär tykkäsi tästä, onneksi. Minusta tuo pitsi on jo vähän liikaa. Tuolla ylempänä olevassa  kuvassa (vasen puoli, ei pitsiä) olisi ollut kiva minusta. Se vain olisi vaatinut jotain kiinnittimiä noin pysyäkseen.

Nämä jäi tästä projektista yli.

Kun näkee jotain erilailla

Tänä aamuna olen nähnyt kaksi asiaa vähän eri silmin. Kun olin saatellut pienemmät neitokaiset taksille, näin takaisintullessa siinä karhunjälkikohdassa, hämärässä valossa valkoista lumea vasten jotain tummaa... kuuma sävähdys kävi minussa ... ah, mikä helpotus, se olikin vain kataja! Joskus vuosia sitten koin samaa, kun luulin metsässä olevaa kaatunutta puuta karhuksi. Lapsena sitä näki pimeässä kaikenlaista mielikuvituksen luomaa, mutta nämä on sitten aikuisen mielikuvituksen tuotetta, jolla on pohjansa todellisuudessa.

---

Aivan toisenlainen juttu on tämä toinen. Luin tuolta Suomen Raamattuopiston sivulta taas sen päivän sanan. (Sen osoite on www.sro.fi/paivan-sana). Siinä oli jae, joka on kyllä hyvin tuttu, mutta senkin näin nyt eri tavalla.

Jae oli tämä: "Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen  sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon." Matt. 11:29)

 Olen jotenkin aiemmin mieltänyt tuon kohdan siten, että meidän pitäisi ottaa esimerkkiä ja olla samanlaisia: ottaa ikeemme, olla lempeitä ja nöyriä. Varmaan onkin näin, mutta näkökulmani oli nyt toinen. Ikeemme  ja yrittämisemme alla voimme katsoa häneen ja nähdä kuinka lempeä ja nöyrä hän on meitä kohtaan... siitä saamme levon sielullemme. Pääpaino ei enää olekaan meidän pystymisessämme olemaan samankaltaisia lempeitä ja nöyriä ikeenkantajia vaan epäonnistumisissamme (joka on aivan varma) hän katsoo meitä lempeästi.

Rouvan kenkä ja karhun jalanjälki

Kun nuorimmainen tuli koulusta hän sanoi nähneensä isoja jälkiä ihan tuossa lähellä. Hän arveli niitä karhun jäljiksi. Lähdimme katsomaan.

Rouvan talvikenkä mittakaavana

Minulla oli tarkoitus viedä roskapussi samalla, mutta sen toin takaisin, sillä nuo jäljet nähtyäni, ei  enää huvittanut pidemmälle kävellä.  Tuntui, että se voi tallustella vaikka vastaan. Se oli tullut metsästä ja tietä muutaman askeleen käveltyään mennyt toiselle puolelle metsään.

Myöhemmin kun jälkiä uudestaan katseltiin, näytti hieman siltä, että ne ovat saattaneet tulla siihen jo ennen tätä päivää.  Vaikuttivat tien keskikohdalla sotkeentuneen jalanjälkien sekaan. Aamupimeässä niitä ei tietenkään erottanut, vaikka taskulamppu olikin. Tätä kirjoittaessani isäntä on toisella reissulla ja  seurailemassa niitä jälkiä. Hän tuli juuri nyt hakemaan unohtunutta kameraa ja kertoi karhun syöneen pihlajanmarjoja kulkiessaan. Hieman kauempana olevalla toisella tiellä olivat jäljet peittyneet auton jälkiin. Tässä vielä muutama kuva isännän kierrokselta.

Tässä ne jäljet havaittiin. Se oli tullut tuolta oikealta, puolivälistä mäkeä  ja kuvan  vasemmasta alakulmasta mennyt tien toiselle puolelle metsään. 

Tässä se oli kömpinyt soisesta rotkosta ylös ja tullut jättämään jälkensä  tiellemme

Aamun lukuhetki ja nuken oudot varusteet

Meillä on nuorimmilla kirjat usein kourassa. Ne ovat näpeissä  illalla viimeisenä ja aamulla lähes ensimmäisenä. Aamun lukutouhu menee siis siinä syömisen lomassa tyyliin - leipä toisessa ja kirja (tai lehti) toisessa kädessä/pöydällä. Joskus on yritetty toppuutella pöydässä lukemista, mutta heillä alkaa aamu miellyttävämmin kun saavat lukea.  Aaamuin, illoin ja päivisinkin luetuksi ovat tulleet Ankat, Nalle Puhit, Gulla-tytöt, Viisikot ym.Blytonit, Vihervaaran Annat ynnä monenmoista muuta. Tähän muihin lukeutuu myös tänä aamuna keittiön pöydälle päässeet  Onnenpäiviä ja Väinö Havaksen Joulusta Jouluun.

Molemmat kirjat ovat oikeastaan samantapaisia, vaikka ovatkin ihan eri tahon tuotantoa. Kummassakin on kertomuksia, joissa päähenkilöinä  on lapsia.  Näkökulma asioihin on myös molemmissa kristillinen. Itse tykkäsin lapsena lukea tuota Joulusta Jouluun -kirjaa. Se ei siis ole mikään joulukirja. Kertomukset vain alkavat ja päättyvät jouluaikaan ja välissä on koko vuodenkierto. Tämä opus, jota meillä nyt luetaan, on äitini tädin jäämistöstä löytynyt. Luullakseni se aikanaan lapsuudenkodissani ollut kirja oli samaiselta tädiltä tullut. Siinä oli vain erilainen kansi, sellainen vanhoissa kirjoissa tyypillinen raidallinen.

Tuo Onnenpäiviä-kirja ei ollut minulle lapsena tuttu. Se ja kolme muuta samaan sarjaan kuuluvaa ovat löytyneet kirpparilta. Aika kärsineen näköinen se meidän Onnenpäiviä jo on, mutta ei se ostettaessakaan tainnut ihan priimakunnossa olla. Yhtenä vuonna  nämä Onnenpäiviä-kirjat olivat myös lastenleirillä lainassa ja se oli ihan kiva juttu. Molemmissa mainitsemissani kirjoissa on sellainen vanhanaikainen tunnelma. Se viehättää, vaikka karujakin tilanteita on. Parasta niissä on kuitenkin se sellainen läpi kirjan jatkuva sovinnon sanoma - niin ihmisten kesken kuin Jumalankin kanssa - ja tieto Jumanlan huolenpidosta.

Tämä nukke nyt ei mitenkään liity noihin kirjoihin. Se vain sattui löytymään sängyn alta (sieltä löytyy kaikenlaista) ja rupesin ihmettelemään, että mitkäs ihmeen säärystimet tällä on? Nehän onkin niitä äsken ostettuja hiuslenkkejä! Ranteissakin niitä on.  Eipä sitten tarvi ihmetellä kun ne hiuslenkit aina häviää...

Lunta ja pakkasta

Tässä muutama lumikuva tältä aamulta. Pakkasta oli  noin  -4 astetta.  Eilen oli nollassa asteet.

Lankojen päättelyä vihellyksen tahdissa

Eilen se sitten vihdoin valmistui. Nimittäin se keskimmäisen neitokaisen neuleliivi. Siihen piti eilen kutoa vielä muutama kerros ja sitten kaula-aukon ja hiha-aukkojen resorit.  Ensiksi neiti ei meinannut saada päätään sopimaan aukosta... ja muutenkin liivi tuntui hieman kapealta. Kyllä otti päähän!  Puuskaisin sitten, että taas meni vaivannäkö hukkaan. Hieman aiemmin oli pienempi neiti selittänyt, miksi hän ei ole pitänyt valmista liiviään. Selitys oli sellainen, että se kuulemma ei ole tuntunut oikein valmiilta... Että sillä lailla! Kokosin kamat pussiin ja tuntui, etten jaksa sitä enää. No, muutaman tunnin päästä kaivoin sen kuitenkin kiltisti esiin ja purin kaula-aukon resorista päättelykerroksen ja tein sen uudestaan löysempänä. Nyt se oli  sopiva ja muutenkin tuntui kuulemma ihan sopivalta, kun olin hieman leveyssuunnassa liiviä venytellyt.

Sitten olikin se viimeinen työ, eli lankojen päättely. Se näytti kamalalta urakalta, mutta edistyihän sekin  lanka langalta. Varsinkin kun istui mukavasti nojatuolissa, oli hyvä valaistus, jotta näki kunnolla ja olihan siinä musiikkiakin tarjolla. Nämä kaksi neitokaista nimittäin viheltelivät siinä ihan vieressä. Ainakin nämä kappaleet tulivat vihellellyiksi siinä istuessani: Pieni talo preerialla -sävelmä, Joululaulu Kulkuset, Junnu Vainion Käyn ahonlaitaa (koulussa opittu ainakin se),  Porilaisten marssi (Hovimäki-sarjasta tuttu),  Äidin sydän (eli maan päällä paikka yksi on...),  Karjalaisten laulu ja Metsän laulajaiset (Nyt metsän halki viesti soi... se soi kesällä päiväkausia päässäni). Ihmettelin jo, ettei vanhin neitokainen  tullut kieltämään vihellyskonserttia,  kun hänellä kuitenkin oli koulujutut tekeillä :) Joskus nimittäin itselläkin tulee mitta täyteen. Hienosti tytöt kyllä viheltää osaavat. Ei sujuisi minulta yhtä hyvin, olen surkea viheltelijä.

Saa nähdä tuleeko noita neuleliivejä sitten oikeasti käytettyä, vaikka niiden ulkonäöstä tykkäävätkin. Toinen piti hetken aikaa sitä päällään ja sanoi sitten,  että kuuma tuli. Itse vilukissana pidin kyllä omaa puseroani päällä koko päivän, vaikka oli minullakin  ajoittain hieman kuuma siinä.

Jaloissani pitkävartiset lempisukkani, jotka ovat  tätini kutomat.

Oma puseroni valmistui viime syksynä ja siitä sain idean myös tyttöjen neuleisiin. (Näistä kirjoitin jo aiemmin jutussa Kirjoneuleita jämälangoista). Langathan olivat erinäisistä lähteistä hankittuja jämälankoja. Niiden paksuus oli noin Novitan Nallen ja Woolin luokkaa, joita joukossa myöskin oli. Jotkut langat olivat  hieman ohuempia/paksumpia. Oman puseroni ei ainakaan varovaisessa pesussa mennyt huonoksi. Taisi tulla paremmaksi vain :)  Vanhin neitokainen miettii vielä, haluaako hänkin jonkun neuleen.