Karusta maasta löydettynä

"Hän löysi sen autiosta maasta, karulta seudulta, joka huusi tyhjyyttään. Hän otti sen hoiviinsa ja huolehti siitä, hän varjeli sitä kuin silmäteräänsä. Niin kuin kotka suojelee pesäänsä ja liitelee poikastensa yllä, niin kuin se kantaa niitä siivillään, niin Herrakin kuljetti kansaansa." 5 Moos. 32:10-11 (uudempi käännös)

"Mooses lausui nämä Israelin kansan vaellusta kuvaavat kauniit sanat elämänsä illassa. Koko kansa oli koottu kuuntelemaan Moosesta ja Joosuaa. Päällimmäisenä oli kaikista kovista koettelemuksista huolimatta jäänyt kokemus: Herra löysi, otti hoiviinsa, huolehti ja varjeli perille. Mekin käymme omat taistelumme, koemme ilomme ja tappiomme. Kukin meistä saa määräosansa kärsimyksestä ja autiomaan korpiteistä. Ja silti voimme rehellisesti sanoa, kun taaksepäin katselemme: Jumala otti hoiviinsa meidät ja meidän kipumme. Hän huolehti ja varjeli tiellä, suojeli pahan palavilta nuolilta. Pian saamme kaikkien pyhien kanssa ylistää Jumalaa siitä, että hän kuljetti perille saakka lupauksensa mukaisesti."  JuhaVähäsarja/ Joka päivä Jumalan kämmenellä

Kaikki nämä lumiset kuvat näiltä nurkilta. Näillä "korpiteillä me kuljemme:)

 Hyvää alkanutta tiistaita Herramme varjeluksessa

olemme sitten korvessa, kylässä tai kaupungissa!

Näkyvissä isännän kädenjälkeä

Pihamme rakennuksissa näkyy isännän kädenjälkeä puuhun tehtynä.  Tämä vaaleanpunainen on tyttöjen mökki. Se on joskus kesäisin toiminut myös vieraiden nukkumapaikkana, melko tilava kun on.  Sehän tehtiin kolmen tytön yhteiseksi ja ajatus oli jo silloin, että sitä voisi muuhunkin käyttää kuin leikkimökiksi.

Sininen mökki tehtiin ennen vaaleanpunaista ja johan sen väristäkin näkee, että oli pojan alunperin. Nyt tätäkin pikkutytöt toisinaan käyttää. Mökkiä ruvettiin silloin aikanaan tekemään ihan siitä mitä kotoa löytyi, ja niin oikeastaan tehtiinkin, mutta eipä se oikein siltä näytä nyt.

Keltainen rakennus on varasto, joka meillä tunnetaan "mustan varaston" nimellä. Ai, miksikö? No, siksi, kun se aikanaan oli musta. Sen paikkakin on vaihdellut aikojen saatossa. Alunperin, siis jo kauan ennen kuin minäkään isännästä mitään tiesin, se oli aivan toiseen paikkaan pystytettynä. Kun sitten isäntä tänne oman asumuksensa päätti laittaa, tuo varasto siirrettiin tänne. Ja täällä olen minäkin nähnyt sen vaiheen, kun isäntä purki sen ja siirsi sopivampaan paikkaan. Ja sen jälkeen tuo "musta varasto" on saanut keltaisen värin, koristelautoja ja kaari-ikkunan.

Ja laitetaanpa tähän vielä yksi kuva isännästä. Se on taannoin otettu, kun hän pihalla tekee suunnitelmia sen katoksen tiimoilta, joka tyttärellä nyt on työn alla. Katoksesta on kuulemma kulmaraudat ja kaari jo tehtynä.

 Tässä tämmöistä miehistä näkökulmaa  välillä:)

Kuun lumoa

Se oli hieman yli viikko sitten, kun jälleen hurmaannuin kuun kauneudesta. Kuu ei ollut siinä vaiheessa edes ihan täysikuu, mutta  jännä se oli puiden lomasta näyttäytyessään.

Siinä se oli

helmikuisen aamun kuu:)

Nuorimpien touhuja

Tällä viikolla on nuorimmilla ollut koululeikki taas voimissaan. Sitä on leikitty kotona - ja koulussa! Koulu näyttää olevan näille aika kiva asia, kun sitä viitsitään jopa koulussakin leikkiä. Siellä se on kuulemma tapahtunut vanhan puolen terassilla. Ja toinen meidän neitokaisista on kuljettanut pientä mustaa liitutauluakin repussaan kyseistä leikkiä varten. Kysyin tänä aamuna, kuka on opettajan roolissa ollut?  Kuulemma eri välitunneilla on ollut eri opettaja. Niin on hyvä. Kukin saa vuoron:)

Kotona meillä oli vanhimman tyttären huone otettu  luokkahuoneeksi. Ikkunalla oli eilen aamulla tällainen liitutaulu ja siinä valmiina tämännäköiset laskut.

Lattialla oli toinen pienempi liitutaulu. Kirppiksiltä muuten nuo molemmat liitutaulut aikoinaan ostettu. Tämän pienemmän liitutaulun päällä on "moniste", jonkakaltaisia meillä aina silloin tällöin näkyy. Usein nuo tuollaiset ovatkin kokeiksi tehtyjä.

Varastosta tytöt hakivat joku päivä sitten kasan vanhoja koulukirjoja, jotka olivat sitten pinottuina tuon "luokkahuoneen" lattialle. Vanha puinen karttakeppikin meiltä löytyy. Tuo koulu saa kyllä tänään häädön... kun isosisko saapuu:) Itseasiassa huonetta siivottiinkin leluista jo eilen.

Eilenillalla nuorimmat tekivät muffinseja. Niitä oli koulussa toiseksi nuorin kotitaloustunnilla tehnyt ja heti laittettiin opit käytäntöön... ja pöytä koreaksi.

 Ja niin saatiin isäntä ja minäkin osamme siitä ilosta:)

Linnut silmänilona

Laulavana väriläiskänä puun latvassa...

 

...tai vilkaasti liikennöivinä ruokailijoina... 

"Meinaaks sääkin viäl tulla tänne?"

 

Samaan "pöytään" kumminkin mahduttiin. Sopu sijaa antoi.

Hyvää viikonloppua itsekullekin!

Arkista mietettä tienpielestä

Lumisilta tienvierustoilta voi löytyä silmäiloa. Arkiset näkymät tienpielestä voi tuoda myös jotain pohdittavaa.

Talven aikana aura on muutamia kertoja vetäissyt hyvin kapealla tiellä aurauskeppejä mennessään. Joku kepeistä saattaa olla vallan teillä tietymättömillä, mutta osa on vielä löydettävissä. Niistäkin tosin joku poikkinaisena. Niitä pätkiäkin sitten on aseteltu merkiksi uudestaan. Muutamia päiviä sitten eräs ehjä keppi löytyi lumipenkasta monen metrin päästä alkuperäisestä paikastaan. Kun se sitten uudestaan iskettiin tienpielen lumihankeen merkiksi, se ei enää olekaan yhtä luotettava merkkki kuin alunperin. Nyt se saattaa olla jonkinverran  "tyhjän" päällä, joka syntyy kun kapea tie tulee isolla koneella auratuksi liiankin leveälti. On siis pysyttävä tien keskivaiheilla, koska jos auton rengas menee siihen "tyhjään", niin äkkiä on koko auto siellä pääsemättömissä.

Mulle tuli tuota arkista juttua ajatellessa mieleeni jae: "Älä siirrä ikivanhaa rajaa, jonka esi-isäsi ovat asettaneet." (Sananlaskut 22:28).  Ja siitä sitten, että nykyään ollaan siirtelemässä useampiakin vanhoja elämän "rajamerkkejä ja aurauskeppejä" monin tavoin... ja se ei ole hyvä asia...

Katosprojektin kiehkuroita

Kuten jo aiemmassa jutussa kerroin, tytär tekee koulutyönään meille ovikatoksen.  Sain häneltä luvan laittaa kuvia näistä suunnitteluvaiheen kiemuroista. Alla hänen piirroksiaan aiheesta. Katos tulee olemaan vanhantyylinen, kaareva, mustaa metallia, koristekiehkuroin varustettu. Homma ei aivan yksinkertainen tehtävä olekaan: suunnittelua, mittailua, piirtämistä, ongelmien ratkomista se on vaatinut. Näitä suunnitteluvaiheen kysymyksiä tytär ja isäntä ovat yhdessä ratkoneet.

Tyttären katospiirroksia

Osa sitä ongelmanratkomista oli isännän rakentama koekatos jotta nähdään, miltä  katos voisi näyttää ja mitä  sen suunnittelussa pitäisi vielä ottaa huomioon. Koekatokseen piti tietysti saada koristekiehkuratkin. Ne isäntä väänteli paksusta katiskarautalangasta tyttären piirrosten mukaan.

Yksi selvitettävä asia oli katoksen kaarevuuden korkeus. Ensin kaavailtiin korkeampaa, mutta koeversio auttoi näkemään, että aiottua kaarevuutta pitikin madaltaa.  Valmiiseen katokseen ei muuten tule mitään pystytolppia, kuten tässä koeversiossa,  vaan se on kulmaraudoilla seinässä kiinni. Siitä tulee kuulemma myös sellainen, että osat kiinnitetään toisiinsa paikalla, jotta se on helpompi kuljettaa. 

Mekkopiirros - ja mistä sen malli saatiin

Tälläiset kaksi luomusta tein samasta mallista. Ensimmäisen version piirsin "vaatekirjaseeni" värikynillä väritettynä. Tuohon serkulta saatuun kierrekantiseen vihkoon ( sellainen on esitelty ainakin tässä: Paperinukke-muistikirja) olen muitakin vaatekuvia piirtänyt.

Ja näin kirjoitin kirjasen sivulle tästä piirroksesta:

"Tätä en tee ikinä-mekko. 19.2.17 "Kaarna"-tanssiaismekko.  Idea ja väritys tien pielessä olleesta ohuesta männyn kuorenpalasesta, jonka olin jo muutaman kerran ohittanut ja nähnyt siinä mekon muodot. Lopulta "noukin" sen mukaani valokuvan muodossa... malliksi piirrokselle."

Siihen kirjaseen ei kuitenkaan voinut käyttää vesivärejä, joten tein tänään vielä vesiväripaperille oman versionsa.  Arvelin, että siten saisin jotenkin kevyemmän näköistä jälkeä.

 Ja tässä se, mistä mekonkuvat alkunsa saivat...

Päivän matkan kerrallaan

Minulla tuli tänä aamuna mieleen nuo laulun sanat: "vain päivän matkan kerrallaan, hän täältä kotiin vie...".  Mutta kuinka vaikeaa se toisinaan onkaan tyytyä vain siihen päivän matkaan. Eilen minua hieman virvoitti Löytöpuodista löytämäni kirja. Sen nimi on Armollinen erämaa. Kirjoittaja Teuvo V. Riikonen. "Erämaahan joutuminen on pohjimmaltaan Jumalan salattua työtä."  Jonkinlaisessa erämaassa, ryteikössä, sitä itsekin tuntee olevansa. Muutamia päiviä sitten kirjoittamani "sanallinen kuva" eli kertomuskin kertoo oikeastaan siitä. Siinä tosin nimitän sitä lumiseksi lakeudeksi.

Näkeehän sen blogistakin, että "matkanteko" käy hitaasti. Nytkin mulla on kamerassa kuvia, mutta en ole saanut edes aikaiseksi ajaa niitä koneelle. Ja tänä aamuna kun kenties olisin sen tehnyt, niin kameran johto ei olekaan käsillä... Laitan sitten jonkun kuvan, mikä koneelta löytyy.

Erään marraskuisen päivän aurinko

Ja tuommoisen kuvan löysin. Ei siinä kuvatekstissä virhettä ole. Eräällä marraskuisella kauppamatkalla tuli auringosta tuollainen kuva.

---
Tässä siis muutama päivä sitten kirjoittamani sanallinen kuva vaeltavasta joukosta ja yhden vaeltajan miettteistä:
.
Jos olisin osannut, olisin piirtänyt kuvan. Siis teen sen sitten sanallisesti, kun en muuten osaa.

Luminen lakeus. Siinä näkyy kaartuvan lumisen kentän yli vaeltava joukko. Heillä on kullakin omat kelkkansa ja niissä jonkinlainen kuorma. Kaukana edessä, tuskin näkyvissä, häämöttävät etummaiset. Kuvan loppupäässä laahustaa kelkkaa vetäen yksi, jolla on aika pieni pussukka vedettävänään, mutta silti käy jotenkin vaivalloisesti matkanteko. Hän ihmettelee siinä, että miten joillakin onkin niin isot kuormat, ja silti jotkut heistä menevät jo kaukana hänen edellään. Miten he jaksavat? Tuo pienen kelkan vetäjä, olemattoman pienen kuormansa kanssa, kokee itsensä kuitenkin uupuneeksi. Hän katsoo, että pitkä on matka. Kuinkahan hän jaksaa perille asti? Hän miettii omaa matkaansa, omaa kulkemistaan. Nytkin hänen ohitseen menee taas joku. Itse hän pysähtyy tähän vetämään hieman henkeä. Siinä seisoessaan hän toivottaa ohikulkeville "Hyvää päivänjatkoa", kuten on tehnyt toisinaan kulkeissaankin. Hän kääntää katseensa sinne jonon loppupään suuntaan. Onhan siellä niitä hänen laillaan hitaasti matkaa tekeviä muitakin. Askel kerrallaan edetään. Vaikka välillä kovasti uuvuttaakin, edistyy matka vähitellen.

Ja onhan lupaus varma, ettei ketään reitille jätetä. Matkan alullepanija varmistaa, että jokainen matkalle lähtenyt pääsee perille. Ja perillä kaikki haavat, ruhjeet, hiertymät, paleltumat, rasitusvammat ja nälkiintymisetkin hoidetaan. Siellä odottaa oma, lämmin koti ja sen antimet. Siellä on lepo.

---

Vaikka en tuohon kertomukseen kuvaa piirtänyt (ainakaan vielä), niin muuten olen viime aikoina saanut mielenvirkistystä piirtämisestä. Tässä yksi sellainen tuotos.

Kuka sammutti yölampun ja muita mietteitä sekä puuhia

Eilisaamuni tuntui taas melko vaikealta. Masentavat mietteet vaivasivat aamusta pitkälle päivään. Joitakin ajatuksenpätkiä kirjoitin sitten muistilapulle, mitä päivän aikana mieleeni tuli. Muistinhan sentään, että oli ystävänpäiväkin... ja jostain sukelsi mieleeni seuraava ajatus:

"...ystäviksi minä sanon teitä..."  Tuo pätkähän on raamatusta Joh. 15:15. Katsoin äsken. Ei enää palvelijoita, vaan ystäviä...

No, seuraava merkintä muistilapussani on myöskin jae raamatusta:

"Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin

MINÄ TAHDON AUTTAA SINUA 

ja sinun pitää kunnioittaman minua."

Ps. 50:15

Kävin sitten ulkona kävelylläkin samoihin aikoihin, kuin normaaliaamuinakin. (Toinen lapsista kotona flunssassa ja toisella alkoi koulu poikkeuksellisesti tavanomaista myöhempään). Kun olin sillä kävelylläni tuolla alhaalla, näin puiden välistä näkymän kuusta, joka oli erittäin kaunis. Taivas oli saanut muutakin väriä kuin sinistä tai harmaata. Harmittelin, ettei ollut kameraa mukana. Lähdin kiiruusti hakemaan sitä, vaikka aavistin, että se tuskin kannattaa. Kun saavuin takaisin sen kameran kanssa, ei kuusta näkynyt enää vilaustakaan. Mieleeni tuli ajatus:  

"Kuka sammutti yölampun..."  ja siitä sitten "...on päiväksi muuttunut yö...".  En muistanut mistä tuo viimeksimainittu oli, ajattelin sen kai olevan raamatusta, mutta asia jäi silleen.

Jossain vaiheessa mietin, että "monesti meitä viedään 'side silmillä'; talutetaan kuin sokeaa. Meidän on vain luotettava, että taluttajamme on luotettava, joka osaa katsoa puolestamme meille sopivan kulkukelpoisen reitin."

No, sitten illalla vielä tytär rupesi kyselemään, missä on Simojen/Kaskisen Mysterion-levy. Oli vain tyhjä kotelo löytynyt. Levy sitten löytyikin soittimesta, joka on pöydälläni, mutta sitten tytär ilmoitti, ettei hän kaivannutkaan sitä levyä, vaan toista, joka on samantapainen ja jonka hän jo olikin löytänyt kuunneltavakseen koulutöihinsä kuuluvan piirustushomman ohessa (siitä kohta lisää...). 

No, sitten isäntä keksikin, että hänpä haluaisikin kuunnella Martti Talvelan virsilevyä. Me miellyimme siihen aikanaan kovasti, kun apellani oli se ihan perinteisessä levysoittimessa soitettava versio. Sitä kuuntelimme mieluusti sitten myöhemminkin, kun levy jäi meille. Kun soitinhommelit muuttuivat niin, ettei sellaisen levyn soitto enää onnistunut, saatoimmekin ostaa kyseisen levyn cd-version. Se siis laitettiin illalla soimaan ja kuuntelimme koteloon kuuluvat kaksi levyä, joita ei oltu kuunneltu aikoihin. Ja kas, siellähän olikin tuo kohta "... on päiväksi muuttunut yö..."!  En lainkaan ollut muistanut, että se oli virrestä peräisin. Virsi oli ainakin vanhemman virsikirjan mukaan numero 311 ja mainittu kohta säkeestä 7. Virsihän on  "Jo joudu mun sieluni heräämähän..." Ja se on yksi suosikkini. Olipa jännä huomata illalla, että sama ajatus, mikä aamulla mieleeni nousi, tuli toisessa muodossa esiin illalla. Ei varmasti sattumaa...

Mitä muuta sitten puuhasteltiin eilen. Tyttären mainittuun kouluhommaan kuuluu nyt iso työ. Hän tekee meille ovikatoksen ja niitä työkuvia piirteli illalla puhtaaksi. Jo aiemmin tyttären tekemien suunnitelmien pohjalta isäntä rakensi puusta ja vanerista "koekatoksen" oven päälle, että katoshommassa osataan paremmin kaikki tarvittava ottaa lukuun. Sitä koekatosta sitten aseteltiin eilen oven päälle ja edellispäivänä isäntä väänteli paksusta katiskarautalangasta tyttären piirtämien kuvien mukaan myös katokseen tulevat "koekoristekiehkurat".

Semmoista siis eilen. Ja minä yritin myös piirtää sitä aamulla näkemääni kuunäkymää, mutta ei siitä onnitunutta tullut ja kesken se jäi. Kai minä kuitenkin yritän sen valmiiksi tehdä silti.

En nyt jaksa ruveta tähän enää kuvia puljaamaan, kun oli tuota tekstiäkin niin paljon.

Hyvää päivänjatkoa itsekullekin lukijalle!

Mitä mieleen juolahtaa:) -tarina

RUUSU JA RIKKARUOHO

Rikkaruoho sanoi ruusulle: "Anna minun kulkea kanssasi." Mutta ruusu oli ylpeä, eikä se halunnut missään tapauksessa sitä häpeää, että sen olisi nähty kulkevan rikkaruohon seurassa. Rikkaruoho oli suruissaan. Se olisi tahtonut matkaseuraa, mutta nytkin se jäi kulkemaan ihan yksin. Kohta tuli ohdake sen kohdalle ja niin rikkaruoho taas rohkaisi itsensä kysymään: "Käveltäisiinkö yhdessä?"


"Jo vain!", vastasi ohdake iloisesti. "Kaipasinkin matkatoveria", se sanoi. Ja niin pieni rikkaruoho ja suuri ohdake jatkoivat matkaa yhdessä iloiten toistensa seurasta.


Ylväs ruusu kulki yksin. Kukaan ei kelvannut sille matkaseuraksi. Toiset olivat liian halpaa seuraa, toiset taas olisivat vieneet huomion sen omasta loisteesta. Mutta oliko se nyt tilanteeseensa tyytyväinen? Ei ollut. "Jospa sitä pyytäisikin jonkin matkatoverin itselleen", se tuumi puoliääneen. Ja niin se päätti tehdä. "Kysyisinköhän tuolta apilalta...", se mietti.

Mutta tehköön ruusu nyt kuten haluaa, me jätämme sen toimimaan halunsa mukaan.


  ---

Olin tänä aamuna taas vähän synkeissä mietteissä. Kun olin  keittiön pöydän ääressä jonkin aikaa istuskellut tekemättä mitään, rupesinkin kirjoittamaan sellaista "mitä sylki suuhun tuo" -tarinaa. Se on sellainen juuri miettimätttä syntynyt tarinanpoikanen, vaikka pikku saduksi nimitettävä, jolla ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta. Mutta voisihan tuo sopia vaikka ystävänpäiväjutuksi, vaikka se ystävänpäivä vasta huomenna onkin:)

Tästä voisinkin jättää haasteen, millainen olisi sinun "Mitä mieleen juolahtaa" -tarinasi? Jos kirjoitat vinkkaa mullekin!

Kun kuviin ei saanut sitä, mitä itse näki

Eilisaamu oli kirkas. Huomasin lapsia saatellessani, että tiemme avoimimmalla paikalla oli häikäisevän kaunista.

Hyvin kaukana alavalla maalla näkyi sumua. Ilmeisesti se sumu oli huurtanut ne avoimella kohdalla olevat puutkin, koska muualla tien varrella puut olivat aivan tavallisia; joko hyvin vähän huurretta tai ei laisinkaan.

Yritin silloin aamulla  jo "epätoivon vimmalla" saada kuviin sen mitä minä näin. Ei onnistunut. Maisema näytti kuvissa ihan tavalliselta. Ja yksityiskohtien kuvaaminenkaan ei oikein luonnistanut. Kamera saattoikin ottaakin tarkennettavakseen jotakin sellaista, joka olikin sen haluamani kohdan takana, mutta jotain sentään onnistuikin.

Iltapäivällä tein vielä toisenkin kuvauskierroksen. Tässä sitä eilistä kuvasatoa sitten on. Tässä oli nyt sellainen tapaus, että olisi pitänyt olla itse paikalla näkemässä se satumainen tunnelma.  Mutta kun katsoo pelkästään näitä kuvia, vertailematta ulkona nähtyyn, niin kauniiltahan nämäkin näyttää.

 Lumihöytyviä oksia kuorruttamassa

Alla jääkiteitä oksilla