Kangaslöytöjä

Tämän päivän kangaslöytöni kirpparilta olivat yhteishinnaltaan vain 3 euroa. Ostamassani satsissa oli muutama sellainen, joita olin Löytöpuodissa käynyt kääntelemässä jo muutaman kerran. Ei niinkään hinnan takia, vaan tilan. Siis säilytystilan - ja itseasiassa mielentilankin... Jos on semmoisella tuulella, että "emmää niistä kumminkaan mitään saa tehtyä" tai "ei ne sovi oikeen mihkään", niin eihän niitä sitten kannatakaan ostaa. Nyt tänään nekin käännellyt lähti kotiin ja monta muuta mukana.:)

Tähän ylläolevaan varsinkin ihastuin kovin. Se on rypytettyä sifonkia ja sitä on riittävästi, että siitä saa vähän runsaammankin hameen tehtyä. Tosin... ei mulla nyt tietysti ole mitään tarvetta uusille sifonkivirityksille, mutta kun tämä on niin kaunis. Olisihan sääli jättää pilaantumaan:) Ellei tämä ompelija sitten pilaa sitä - iik!

Sitten niissä suosikeissani oli myös tuollainen tummansinipohjainen, pitsikuvioinen, kevyt kangas, jossa sivussa teksti John Kaldor.  Lienee jotain viskoosia tai puuvillaa. Tämän kankaaan  kuvittelin mielessäni jonakin yksikertaisen mallin mekkkona. Ei kyllä tarvetta sillekään...

Sitten tuossa yllä näkyy myös parimetrinen kangaspala, joka toi mieleeni verhon. Minä keksin, että siitähän voisi tehdä torkkupeiton. Tytär kun näki sen, tuumasi sen sopivan pöytäliinaksi. Saa nähdä, mitä siitä sitten tuleekaan.

Tässä ovat yhteiskuvassa löytöni. Vain yksi vetoketju puuttuu, se oli jäänyt lojumaan toisaalle. Tuon vaaleanpunaisen pitsipalan otin mahdollisia - vaikkapa - hameenhelmoja varten. Siitä tytär sanoi, että siitä tulisi kiva pitsihame. Ja totta tosiaan, niin tulisikin. Mustasta kankaasta, jossa on sinisiä liituraitoja voisi tulla kapea hame. Toivottavasti se idea toteutuu, sillä aiemmin kirpparilta ostamani musta kapea hame  (katso tästä) on kyllä hiukan pieni. Sinisestä, mukavantuntuisesta satiinista saisi puseron.

Puseron voisi saada vihreäraitaisestakin kankaasta. Sitten on tuo sini-punaraitainen kangas. Sen saatan käyttää päiväpeiton korjausprojektiin, eli uuden päälisen tekoon. Samaan projektiin, tai vaikka puseroon, voisi sopia myös harmaasävyinen kangas, joka  näyttää ruudulliselta.

Se päiväpeittoprojekti koskee tätä päiväpeittoa. Siinä on jo isot osat kertaalleen uusittu ja nyt ne uusitutkin osat ovat alkaneet hajota. Hoh, hoijaa...

Ansalanka on viritetty - aamun kuvia

Sumuinen aamu toi hämähäkinverkot esiin. Niiden kuvaaminen vain tuntuu olevan kovin vaikeata. Jotain sain sentään kuvatuksikin.

Noiden ylläolevien verkkojen tekijät ovat olleet selvästi taiteilijoita. Niitä löytyy vähemmän. Paljon sensijaan oli noita, kenties käytännöllisemmän näkemyksen omaavien tekijöiden tuotoksia, eli tuollaisia allaolevien kuvien kaltaisiä virityksiä. Virityksiä sananmukaisesti... sillä olipa joku lanka vedetty ihan tien ylikin. Sitä aina ihmettelen, kuinka ne siinä onnistuvat.

 Ja tulihan sitä samalla muutakin räpsittyä. Kuvauskohteeksi kelpaavat kasvit...

 ...samoin kivet, karsitut rangat, kirkasvärinen lapio...

... kuten ihan tavallinen sumuinen, harmaa maisemakin.

Pähkähullu idea ja mummoleninki

Rouvashenkilö on sitten tässä lankakerä kaulalla... No, kun tämän mekon kaulus on pikkuisen semmoinen, että se saisi olla ihan hivenen avarampi ja yritin keksiä jotain sopivaa korua, joka veisi vähän huomiota kaulukselta (tai itseasiassa rouvan naamataulun ja kauluksen yhdistelmältä).

Ei ollut oikein sopivaa korua saatavilla ja sitten kaivelin lankapussia, josko sieltä löytyisi pinkkiä tai lilaa lankaa. Ei ihan sitä ollut, mutta tuommoisen  kirppikseltä joskus ostetun, vajaan kerän löysin ja kun rupesin mallailemaan värin sopivuutta mekon kanssa,  niin yksintein kieputin koko kerän kaulalleni.

Sitten laitoin alimmat roikottimet solmuun. Voisko "huivike" enää helpompi olla, tai hullumpi... Mekkohan löytyi taannoin ilmaislaatikosta. Ja nämä kuvat on sentakia näin olemattomat, koska isäntä on ulkona touhuamassa enkä viitsinyt keskeyttää hänen tekemisiään tämän takia. Ja kun kuvat halusin saada heti kumminkin, niin piti itse sählätä niitä. Vitkalaukaisimella kirjapinon päältäkin se näköjään jotenkin käy...

Nokka pystyyn ja lankakerä kaulaan...

Täytynee joskus ottaa kunnon asukuvia tästäkin:)

60-luvun Singer-ompelukone

Tämä oli isotätini ompelukone. Sellainen sähkökäyttöinen pöytämalli. Tähän  kuului käsittääkseni sellainen kova suojakotelo päälle, mutta se on jo hävinnyt johonkin.

Äitini ompelukone on samanlainen Singer, mutta se oli pöytämalli. Pöytä näytti kirjoituspöydältä ja sen  sisuksista saattoi kääntää koneen ylös tarvittaessa. Pöydän päädyssä oli levy, jolla sai lisäpituutta pöytään.  Pöydässä oli kolme laatikkoa. Laatikkoryhmä ei ollut tasaleveä, vaan kapeni alaspäin. Kyseinen pöytä oli minulla lapsena koulupöytänä. Enää ei ole tallella pöytää, mutta kone on kuulemma äidillä edelleen. Eikä hänellä koskaan muuta konetta ole ollutkaan.

Sillä äidin koneella opettelin lapsena ompelemaan ja sillä ompelin ensimmäiset nuoruuteni ompelukset. Olin silloin innokas putsaamaan ja öljyämään konetta.  Halusin olla selvillä sen toiminnasta. Kun sillä halusi jotain muuta ommelta kuin suoraa, siihen piti vaihtaa musta kuviokiekko koneen yläosassa olevaan koteloon. En muista montako niitä kiekkoja oli, mutta ei niitä kovin montaa ollut. Nyt äidillä käydessäni näin niitä yhden. Koneen alkuperäinen, Singer-tekstillä varustettu, pieni pahvinen tarvikelaatikko on vielä tallessa. Tarvikelaatikon varusteisiin kuului silloin aikanaan ainakin mustaharjaksinen, metallivartinen puhdistusharja, ne mainitut kuviokiekot, ainakin yksi ruuvimeisseli (saattoi olla kaksikin), muutama puola ja saattoi siihen kuulua joku vetoketjujalkakin (ehkä muitakin). Koneen jalkapoljin on tuo toiseksi ylimmässä  kuvassa näkyvä ruskea pötikkä. Siinä on iso neliskanttinen tappi, joka ommeltaessa painettiin alas, eli koko pötikkä ei painunut alas kuten nykykoneissa.

Harmi, etten äidillä käydessäni tullut ottaneeksi kuvia hänen koneestaan enkä tarvikelaatikosta.

Asekätkö Enossa

Tässä muutama päivä sitten poikkesimme ohiajaessamme katsomaan nähtävyyttä, joka myöskin on sellainen, etteivät sitä nuorimmaisemme olleet ennen nähneet. Isompien kanssa paikalla kyllä joskus vuosia sitten kävimme.  Enon asekätkö sijaitsee Ahvenisentien varressa ja sinne on helppo poiketa. Parkkipaikka on pieni, mutta siellä ei liene yleensäkään monta autoa kerralla.

Parkkipaikalta alkaa kapea kinttupolku, joka vie ensin opastaululle ja siitä varsinaiselle kätkölle. Alunperin tänne on rakennettu ihan kunnollinen, parrujen reunustama kävelytie, mutta nyt alue on jätetty aivan hoidotta. Pusikot ovat vallanneet koko kulkureitin ja joku tämänkesän edelläkulkija oli joutunut katkomaan jokusen rangan,  että reitti aukeni edes jotenkin. Jossain kohden polku kulki alkuperäisen parrujen reunustaman reitin ulkopuolella.

Tämä asekätkö tehtiin opastaulun tekstin mukaan "pimeänä lokakuun yönä 1944". Sinne piilotetut aseet olivat kauan kätkössään, sillä vasta vuonna 1993 toinen kätkön tekijöistä, Arvo Männistö, paljasti kätkön viranomaisille. Hän oli kuluneina vuosina valvonut kätköä tarkastuskäynnein. Kätkön paljastuksen jälkeen materiaali palautettiin puolustusvoimien haltuun. Tämä muistomerkki pystytettiin Arvo Männistön toivomuksesta.

Taulun luota jatkuu polku varsinaiselle kätkölle. Mainittakoon, että tarkkaavaisimmat seurueestamme huomasivat sitä ennen toisenkin kätkön; muutamien pienehköjen kivien alta pilkisti läpinäkyvä muovirasia, jossa oli paperilappunen...

Asekätkölle on aikanaan löytynyt hyvä piilo, sillä kallioisella alueella on varmasti montakin sopivaa onkaloa, johon aseet olisi voinut kätkeä.

Reissun nuoremmat osanottajat ne kepsakkaasti kiipesivät kätkön päällekin ja kurkistelivat monenlaisiin jänniin onkaloihin.

Omat jalkineeni tuskin olisivat voineet olla sopimattomammat kalliokiipeilyyn...



Ja taas palattiin polkua pitkin parkkipaikalle. Olisi tämä alue kyllä kohennuksen tarpeessa, mutta tämmöisessäkin polussa on oma viehätyksensä. Kuin viidakossa kulkisi.

Yösija vanhassa pappilassa

Matkalla ollessamme saimme  yöpyä yhden yön eräässä vanhassa pappilassa, joka nykyisin on leirikeskuksena. Kun ensi kertaa kuulin yöpymispaikkamme olevan leirikeskus, luulin sitä joksikin 70-lukulaiseksi ankeaksi paikaksi. Kun sitten puoliltaöin oli aika etsiä yöpymispaikkamme, oli jo pimeää ja pikkuteitä ajellessa ehti jo käväistä mielessä,  että mihinkähän sitä oikein päädytään. Oikea paikka löytyi kuitenkin, kun oli hyvät ohjeet.

Pimeässä hiippailimme neuvotulle ovelle ja kun tulimme portaille, siinäpä istuikin pimeässä joku. Hyvä ettei kompuroitu häneen  sentään.  Siellä oli leiri samaan aikaan menossa ja leiriväkeä lienee hänkin ollut.

Yllätys oli minulle sisällä se, että huonekin oli niin kaunis. Siniset seinät ja komea kaakeliuuni. Siinä mietinkin, että millaistahan pappilan siinäkin huoneessa on ollut, kun se on papin perheen asuinkäytössä ollut ja uunissa tulet. Noita kaakeliuuneja oli siellä enemmänkin ja kolmea erilaista kuvasin. Suurin osa huoneista jäi silti minulta näkemättä, koska ne olivat leiriläisten tai muiden yöpyjien käytössä.

Tämä valkoinen komistus oli meidän käyttämässämme huoneessa. Alla ruokailutilan vihreä uuni.

 Tämä upeasti koristeltu valkoinen uuni oli eräässä makuukamarissa.

Aamuvarhaisella lähdin sitten pihamaata valoisassa katsastamaan. Pappilan alue oli laaja ja kaunis. Itse tosin pyörin vain ihan talon ympärillä, koska jalkineet eivät sallineet mennä mihinkään muualle. Piha-alueella oli kadehdittavan isoja, komeita puita. Jo muutama sellainen luo mukavan tunnelman.

Aluetta olisi ollut mukava tutkia laajemmaltikin, mutta matkan piti jatkua.

Paimenpoika

Ruoka oli valmis ja osa porukasta olikin jo saapunut paikalle. Vielä puuttui yksi ja äiti huuteli poikaansa ulkoa ja tuumi sitten vieresään seisoskelevalle miehelleen: - "Poika on taas varmaan jossain lammashaassa".  Hetken oli hiljaista ja sitten miehensä vastasi: - "No, voi olla niinkin, mutta luulenpa hänen olevan taas huilunsa kanssa jossain. Siihenhän hän kaikki joutohetkensä käyttää, laulunlurituksiin".  Sitä hän ei kuitenkaan sanonut nyreissään, vaan hänen suupielissään karehti hymy näin sanoessaan. - "Emme enää odottele, vaan rupeamme syömään", tokaisi äiti kohta ja niin puolisot häipyivät pojan näkyvistä. Poikaa hymyilytti. Hän oli kuullut vanhempiensa keskustelun, mutta nämä eivät olleet huomanneet häntä. Hän oli juuri ollut tulossa, läheisestä lammashaasta ja  huilu mukanaaan... Siellä oli yksi hänen lempipaikkansa, jossa hän sai olla omissa oloissaan.

Pojan ilmestyessä sisälle, yksi hänen veljistään pörrötti pikkuveljensä tukkaa ja sanoi - "Mitäs paimenpoika." Hän oli juuri sanomaisillaan jotain muutakin, mutta nähdessään äitinsä ilmeen, kiirehti aterialle. Ja paimenpoika teki samoin. Aterialla isä otti puheeksi lampaat ja sanoi nuorimmalle pojalleen - "Nyt sinun on vietävä lampaat peräniitylle. Tässä lähistöllä on ruoka niin vähissä." Poika katsahti isäänsä ja vastasi - "Kyllä isä. Sinne on kyllä aika matka, mutta pidän siitä paikasta." -"Aivan", hänen isänsä vastasi. - "Äitisi antaa sinulle varmaan hyvät eväät".  "Niinpä teenkin", vaimo vastasi ja pojalle hän virkkoi: - "Otat varmaan huilusi mukaan. Se viihdyttää sinua siellä kaukana." Ja sitten keskustelu siirtyi muihin aiheisiin, joita poika ei enää välittänyt seurata. Hänellä oli mielessään kaukainen laidun. Se oli miellyttävää seutua, mutta matka sinne oli melko vaivalloinen ja hänen olisi valmistauduttava huolellisesti.

---

Lampaiden haju ja äänet - siinä pojalle tuttuja, rauhoittaviakin asioita,  ihan pikkupoika-ajoista asti. Nyt poika nojasi puuhun ja katseli laumaansa. No, hänen ja hänen,.. Isänhän ne tietysti olivat, mutta olivathan ne silti melkein kuin hänenkin. Niin hänestä ainakin oli mukava ajatella, vaikka todellisuudessa omaisuus meni vanhimmalle pojalle - ja hän itse oli nuorin. Millaistahan olisi olla vanhin ja tulla joskus perheen päämieheksi? Se olisi varmaan upeaa, mutta eihän hänellä tietenkään ollut mitään sellaista tulevaisuutta edessään, nuorin kun oli. Ei hän kuitenkaan sitä enempää halunnut ajatella. Hän sulki silmänsä ihan hetkeksi ja nautti. Hän alkoi kuulla säveliä. Ei korvillaan, mutta mielessään ja niinpä hän avasikin silmänsä ja kaivoi esiin soittimensa ja alkoi hyräillä. Ehkäpä hän saisi tähän vielä sanatkin.

Poika havahtui musiikin maailmastaan, Jokin oli pelästyttänyt lampaat. Ne liikkuivat rauhattomasti ja pyrkivät lähelle toisiaan. Poika alkoi katsella ympärilleen. Hän kiipesi läheiselle kivelle nähdäkseen paremmin lammaslauman taakse. Siellä vilahti jokin... Poika hypähti alas kiveltä ja otti sauvansa ja linkonsa. Hän lähti etenemään lammaslauman läpi sinne, missä oli nähnyt liikettä. Lampaat eivät väistyneet jalansijoiltaan helposti. Vihdoin hän kuitenkin oli päässyt avoimeen maastoon. Hän kuunteli. Jossain hänen sivullaan rapsahti. Hän hiipi varovasti lähemmäs. Mikä siellä oli? Se jokin ei tainnut olla ihan pieni otus, koska lampaatkin olivat niin peloissaan. Kivien välistä kuului liikettä ja nyt näkyi osa elukasta; se oli leijona!

...............................................................................................................................................

Ja siihen juttuni Daavidista tyssäsi. En keksinyt kuinka Daavid siitä leijonasta selviytyy. Vai vaihtaisinko se karhuun. Molempien kanssa Daavid oli voitokkaasti tekemisissä. Olen ja kauan halunnut kirjoittaa jonkinlaisen kertomuksen Daavidista Raamatun antamien tietojen pohjalta. Raamattuhan kertoo hänestä paljon ja psalmitkin valaisevat hänen elämäänsä ja ajatuksiaan. No, yhtenä aamuna sitten satuin lukemaan Gospel Riderseilta saamaani Uutta Testamenttia (joka on Raamattu Kansalle -käännös) ja psalmeja siitä.  Sivun alalaidassa oli viite erääseen jakeeseen ja se jae oli tämä:

"Vaikka minä vaeltaisin kuoleman varjon laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinun väkevä kätesi* ja paimensauvasi lohduttavat minua." Ps 23:14

Sehän oli se  Daavidin "Herra on minun paimeneni" -psalmi. Ja tähän ylläolevaan jakeen kohtaan* oli alaviitteessä: "Kirj.: "sauvasi",  "keppisi" ja "petonuijasi".  Ajatukseni heräsi; Daavidin psalmi... Olikohan sillä Daavidilla petonuija mukana... Oiskohan sillä voinut voittaa sen pedon... Vai mainittiinko siellä Raamatussa, että paljain käsin... No, Koivuniemen Raamattuhaku antoi vastauksen tuohon. Laitoin hakuun sanat: leijonan ja karhun. Sain vastaukseksi jakeen:

 "Kun palvelijasi on lyönyt maahan sekä leijonan että karhun, niin tuolle ympärileikkaamattomalle filistealaiselle käy niinkuin niille; sillä hän on häväissyt elävän Jumalan taistelurivejä."  Sam. 17:36.

Oiskohan se petonuija nyt sopiva väline kertomuksen jatkamiseenkin...

Mäntykukka

Tämä oudonnäköinen ilmestys kiinnitti huomioni  kallioilla kävellessäni. Se loisti vaaleana vihreyden keskellä. Ensin ajattelin, että siellä on vain joku vanha sieni, mutta kävelin kuitenkin katsomaan.

Mäntykukka

Mäntykukan torvimaisella kukalla on keltainen keskus

Siinä se Mäntykukka näköttää kuvan keskellä

Nimen tälle erikoiselle kasville löysin Luontoportin sivuilta. Siellä on kätevä tunnistussysteemi, jonka avulla on helppo etsiä nimeä tuntemattomalle kasville tai eläimelle. Siellä oli luettavisssa  myös hyvät selitykset tästä kasvista, joka sateisena kesänä saattaa innostua myös enemmän esiintymään. Sen tieteellinen nimi tarkoittaa kuulemma vapaasti käännettynä "männyn alla kasvavaa erakkoa".

Käytiinpä kylässä

Käväisimme muutaman päivän reissulla Länsi-Suomessa. Tässä muutama kuva matkalta. Mennessä oli asfaltointihommia meneillään. Ja toisaalla aamusumua. Menomatkalla meidän oli tarkoitus käydä Valamossakin, koska nuorimmat eivät ole sitä vielä nähneet. Ei menty, koska satoi. Ja lähes koko matka  oli yhtä sadetta.

Äitini luona ollessa käväisimme myös kirpparilla (tai käytiinhän sitä reisssun aikana useassakin ja joista käynneistä myöhemmin lisää). Löysin  pari kaitaliinan muotoista kangaspalaa. Ompelin kiiruusti kankaasta sivut käsin, (koska äidin ompelukone ei enää ole käyttökuntoinen) pesin valmiin liinan ja vein hetkeksi ulos kuivumaan. (Kiirus selittyi sillä, että halusin saada liinan valmiiksi ja pöytään käynnilläni.) Lopuksi silittämällä kuivasin loput kosteudet liinasta ja laitoin liinan keittiön pöydälle.  Oletteko muuten nähneet sammaloitunutta (tai jotain jäkälää) pyykkinarua... Tuota ulkona olevaa pyykinkuivatuspaikkaa ei käytetä juurikaan ja  sen huomasi. Yritin ottaa narusta kuvaa, mutta mitään kunnollista otosta ei saanut aikaan.  Tuossa kuvassa eivät sammaleet näy. Onneksi narulla oli joku kohta, johon saatoin liinan ripustaa.  Mitään kovin isoa siihen ei olisi voinut laittaakaan. Toinen pyykinkuivausteline oli pyörivä ja se ei todellakaan enää pyöri, koska iso puska oli ottanut sen otteeseensa ja sammaleet olivat vielä runsaammat.

Nuoremmat neitokaiset saivat ajankulua apiloista. Tässä auton kojelaudalla apilakranssi. Vieressä kesäistä tunnelmaa siskon pihamaalta.

















Ja sitten paluumatkan kaupunkinläpiajoa. Jyväskylän seudulla oli muuten näkyvillä, että ralliaika oli meneillään. Tien varressa oli Jukojärven ja Mökkiperän ek-merkinnät.

Apilakranssi oli kojelaudalla koko matkan. Ja on edelleenkin... Toinen kranssi jätettiin äidin ovenvieruspenkille.