Aina ei aamu tiedä, mitä ilta tuo

Eilinen oli kumma päivä. Aamulla olisin halunnut vain vetää peiton korville, enkä nousta lainkaan. Pähkäilin, että yritänkö tilata lääkäriaikaa sinä päivänä. Se oli minulle erittäin vastenmielistä, koska se on aina minusta pelottavaa. Kauppareissulla  sitten päätin poiketa kysymässä, josko aikaa joskus saisi. No, senhän sai samalle päivälle, eikä edes kovin monen tunnin päähän. Sinne meno pelotti. Luulin tosissani tietäväni miten asiat etenevät. Sinne mennessäsi rukoilin. Kerroin Jumalalle pelkoni: "Sinä tiedät, kuinka minua pelottaa..."  Paikanpäällä sai odottaa noin tunnin verran. Teki jo mieli paeta paikalta. Kun sitten lääkärin kanssa asioin, se menikin toisin kuin olin kuvitellut. Hän otatti uudet kuvat vaivanpaikastani ja sanoi kuvien näyttävän hyvältä. Olin ällistynyt, sillä luulin aivan muuta. Sain asioida lääkärikäynnin jälkeen apteekissa rohtoa hakemassa:)

Tämä eilinen kuvaa hyvin kulunutta vuotta noin muutenkin. On joitakin vuosia, jolloin ei tarvitse näissä pelonpaikoissa asioida, mutta tänä vuonna on tarvinnut useastikin. Aina sama pelko mennessä, mutta olen saanut yllättyä iloisesti. Tunnen jo itseäni sen verran, että kun taas joku vastaava tilanne tulee, en osaa olla pelkäämättä. Mutta sen pelonkin saan viedä Jumalalle ja hän antaa voimaa jatkaa, vaikka pelokkaanakin, askel kerrallaan...  Ja päivä kerrallaan, vuosi kerrallaan....  Niin pitkälle kuin on tarvis.

Jumalan siunaamaa uutta vuotta kaikille lukijoilleni!

Arkeen palattu pitkin hampain

Olisin mieluusti pitänyt vielä ne jouluajan päivät. Arkeen paluu on aina hieman ankeaa, vaikka se toisaalta tuokin vaihtelua pyhien hiljaisuuteen.

Meillä arjen aloitukseen kuului eilen nuorenmiehen kyytiminen omaan huusholliinsa. Tällä reissulla poikkesimme myös Joensuun Lidlissä. Sieltä sai ottaa joulutähden ilmaiseksi mukaansa:) Kuvan pöydälle en sitten vaihtanut jouluksi mitään muuta väriä. Punaista ja muuta jouluista väriä oli jo muualla. Enkelitkin jäivät makoilemaan pöydälle ja tuo yksi on itkenyt katkennutta siipeään monta vuotta, mutta ehkä se paremmin sopiikin niin... Tähän sopi seuraksi hyvin väriensä puolesta tuo saatu joulutähti.

Liina on minun tekemäni koulussa 70-luvun lopulla. Kävimme erään talon pihapiirissä olevassa vanhassa talossa niitä kangaspuilla kutomassa.  Minulla on toinenkin, joka on sinisin värein.

Valo voittaa

Vuoden pimein aika käsillä, mutta koska kalenteri sanoo, että on talvipäivänseisaus, uskomme valon vähitellen lisääntyvän ja kesänkin ennenpitkää koittavan.

Vuosituhansia sitten oli se "suurin talvipäivänseisaus", kun Kristus kärsi ja kuoli... mutta uskomme valon lisääntyvän ja ikuisen kesän koittavan, koska "kalenterimme Raamattu" niin sanoo.

Viime vuonna oli tämmöistä. Nyt ei lunta lainkaan...

Siunattuja, rauhallisia, iloisia joulunaluspäiviä ja itse jouluaikaa - itse kullekin lukijalle!

Joululahjatoiveita

Sain Sesseltä Ilo elää -blogista haasteen Älyttömät joululahjatoiveet:) Ideana oli keksiä kolme toivetta, jotka eivät todellisuudessa tule toteutumaan. No, tässäpä minun toiveeni:

Uusi, iso talo. Se saisi olla metsän keskellä, mutta lähellä palveluita. Jokaiselle oma huone. Ja vielä kaikenlaista askartelutilaa jokaisen tekemiselle. Voisi olla vaikka vanha koulukin. Tai vaikka kartano samantien... ja siellähän voisi olla vaikka entisaikojen tapaan lehmiä ja hevosia yms. Karjanhoitajat ja hevostenhoitajat tietysti myös. Minä sitten vain sifongeissa kuljeskelisin...

Kaupunkiasunto. Kun kerran maalla asuttaisiin edelleenkin, niin kaupungissa voisi olla asunto. Siellä voisi välillä oleskella, kun rupeaisi metsässä tuntumaan... liian metsäiseltä.  Se asunto voisi sitten olla tietysti kaiken keskellä: kaupat, terveyskeskus ja kirkko sekä rukoushuone. Minusta oli Pomarkussa kiva, kun sai asua ihan kirkon naapurissa. Oli helppo pistäytyä siellä.

Sukulaiset ja ystävät lähemmäs. Muutaman sata kilometriä ainakin. Mieluusti saisi jokusia olla ihan samalla paikkakunnallakin.

Siinä näin äkkiseltään:)

Kuvassa tyttöjen tekemiä tonttuja. Osa tehty koulun kerhossa ja osa kotona. Rekikin on omatekoinen; kotona kartongista tehty. Kynttilät sain syntymäpäivänäni ja ne on tehty koulun toimintapäivänä.

Kiitollisuuden polkua etsimässä

Tänä aamuna havahduin siihen, että saisin olla monesta asiasta kiitollinen, vaikka kaikki ei nyt juuri tällä hetkellä niin auvoiselta tunnukaan. Hetken se kiitollisuuden ajatus lämmitti mieltäni ja näytti minulle muutamia ajankohtaisia kiitollisuuden aiheita - kuin aurinko olisi hetken säteitään heittänyt tännekin päin. Mitä sitten kiitollisena ajattelin? Sai nukkua yön omassa kodissa ja omassa vuoteessa, ei tuntunut kolotuksia, mielikin oli hivenen parempi, lasten joulujuhlapäivä käsillä ja jopa se, että on mahdollisuus itsekin jotain jouluvalmisteluja tehdä. Kaikki tämmöinen tuntuu monesti ihan itsestäänselvyydeltä, kunnes joskus herätellään huomioimaan nämäkin saaduiksi lahjoiksi...

Välillä sitä saa tosiaan "kiitollisuuden polkua" ikäänkuin etsiä oikein. Rikkaruohojen - tai lumen - seasta. Mutta siellä se kuitenkin kulkee, vaikka piilossa toisinaan. Ja liian harvoin käytettynä...

Kuvassa meidän tämänvuotinen ulkokuusemme takapihalla. Kuva on otettu ikkunan läpi ja siinä on sitten heijastukset sen mukaiset. Kuusessa on nyt jääpuikkovalot. Viime vuonna siihen vielä viriteltiin ihan perinteisen näköiset valosysteemit ja siitä touhusta oli juttua täällä: Valot syttyivät ulkokuuseen. Silloin olivat johdot aika solmussa ja niitä setviessä ei kyllä arvannut, etteivät ne valot enää seuraavana vuonna toimi. Tuo kuva on otettu jo aiemmin, jolloin lunta ei ollut. Nyt sitä on. Jopa niin paljon, että jouduimme miettimään, pääsemmekö autolla lasten kuusijuhlaan. Päästiin kuitenkin, vaikka tie olikin auraamaton vielä:)

Kori täynnä kirjeitä

24 vuotta sitten oli jännittävä päivä. Tapasin nimittäin tuon siippani ensimmäisen kerran. Se tapahtui Kotkan linja-autoasemalla.  Olin matkustanut linja-autolla Kotkaan Helsingin kautta ja jo siinä oli minulle jännitystä. Olin sitten saapunut iltapimeällä Kotkan linja-autoasemalle. Hetken odoteltuani näin hymyilevän miehen saapuvan minua noutamaan. Ja siitä se lähti. Tai oikeastaanhan jo aiemmin, sillä olimme olleet kirjeenvaihdossa muutamia kuukausia sitä ennen.

Kuvan kori on täynnä kirjeitä. Siinä on puolet kirjeenvaihdosta, eli isännän kirjeet minulle. Isännällä puolestaan on minun kirjoittamani kirjeet säilytyksessä. Tuon korin isäntä oli tuonut vuotta aiemmin Madeiralta. Hän oli lentänyt sinne joulupäivänä ja viettänyt siellä 9 viikkoa. Hänellä on siltä ajalta paljon valokuvia; upeita kukkia varsinkin.


Tässä muutama kuva niiltä kaukaisilta ensitapaamisen päiviltä.  Ekassa kuvassa minä olen vielä omassa huushollissani ennen lähtöä. Ystävä kävi luonani ja otti kuvan. Muut kuvat ovatkin sitten isännän silloisesta huushollista.

Jotkin näistä yllä olevien kuvien tavaroista ovat huushollisssamme yhä. Karttapallo löytyy edelleen, mutta valo siinä ei toimi ja ei tuota karttapallon pistoketta enää saisi sopimaankaan nykyaikaisiin pistorasioihin. Puinen jakkara toimittaa nyt yhden neitokaisen yöpöydän virkaa. Siinä on nimittäin laatikkokin, vaikka se ei tuossa kuvassa näy. Taulu on meillä edelleen, mutta ei nyt ole seinällä, koska seinäpintaa on niin niukasti. Kirjahylly ja kirjat ovat osa huusholliamme. Nuo isännän huushollin verhot ja samaa kangasta oleva päiväpeite ovat nykyisin nuorenmiehen huushollissa.

Tänään olemme viettäneet tätä päivää varsin tavanomaisissa, arkisissa merkeissä. Ja olemme puhuneet hiukan myös vanhenemisesta. Ensitapaamisesta tuntuu olevan toisaalta hyvin kauan ja toisaalta melko vähän aikaa. Riipuu mistä näkökulmasta asiaa katsoo.

Silitysapulaisia

Oikeastaan tämä silityshomma saikin alkunsa toisen neitokaisen toiveesta, sillä hän halusi pikku pöydälleen jonkun jouluisen liinan. Samallahan siinä sitten silitettiin vähän muitakin.

Minä tykkäsin lapsena silittämisestä. Rauta tosin oli sellainen 60-luvun, melko painava, mutta sähkörauta sentään. Nämäkin neitokaiset tykkäsivät silittää. Minä tosin silmä tarkkana vahdin touhua ja tuli sitten mieleeni ne omat lapsuuteni silitystouhut. Äiti minua varoitteli, etten vain pudottaisi kuumaa, painavaa rautaa... Tämä minun rautani ei ole painava. Sen olen ostanut varmaan joskus 80-luvulla. Höyryä siinä ei ole. Se pitää saada suihkepullosta ja nyt olikin sitten niin, että pulloni on uusittava. Se nimittäin roiski vettä enemmän sormille kuin kankaalle. Vieläköhän saisi ostettua sellaisen höyryttömän raudan? En ole yhtään innostunut höyryraudasta. Näen jo mielessäni kuinka joku säiliö vuotaa tai on vähän väliä tyhjä. No, vuotihan se pullokin...

Silityslaudasta sen verrran, että sain sen aikanaan työpaikallani. Eräs asiakas toi omistajalle ja minulle silityslaudat. Ja kuinka ollakaan; äitini oli myös nuorena saanut silityslautansa työpaikallaan.

Klimenkoa kuuntelemassa

Saimme tänäkin vuonna nauttia täällä Lieksassa Klimenkon musiikista näin joulunalusaikaan. Tänään, itsenäisyyspäivänä, oli hänen konserttinsa Helluntaiseurakunnan rukoushuoneella ja väkeä oli salin täydeltä. Kun minä ja tytöt saavuimme paikalle vähää ennen tilaisuuden alkua, pelkäsin ettemme saa enää autopaikkaa pihasta. Saimmepa kuitenkin. Oli liikenteenohjaus hyvin hoidettu.

Konsertti muuten meni aika samantapaisesti kuin viime vuonnakin. Siitä voi lukea tästä linkistä Ihana ilta!. Klimenkoa on kyllä suuri ilo kuunnella. Sitä mieluusti sulkisi silmät ja antaisi musiikin soida vain korvissa,  mutta toisaalta, hänen esiintymisensäkin on katsomisen arvoista. Hän eläytyy niin esitykseensä laulaessaan. Myös hänen puheensa musiikin välillä ovat kiinnostavasti esitettyjä. Useammankin kerran yleisö sai naurahdella kuulemaansa. Nyt olisi ollut tilaisuus laulaakin Klimenkon kanssa, sillä hän halusi välillä yleisönkin laulavan kanssaan. Itse en tosin osallistunut laulamiseen. Kuuntelen mieluummin. Ja oman laulamiseni jätän nykyään vain metsän puiden kuultavaksi.

Saatiinpa taas kasville nimikin

Meillä on tuolla metsässä ollut pientä ikivihreää kasvia, jonka nimeä emme ole tienneet. Tämä oli kumminkin sellainen, että se kiinnosti kovasti.  Neitokaiset ovat tuoneet sitä pari kertaa tänne sisällekin. Se on sillätavoin mielenkiintoinen, että vaikka se on sisällä ihan kuivahtanut, sitä voi aivan hyvin hypistellä, eikä se hajoa, ei varise. Sellainenhan on harvinaista kuivahtaneiden kasvien kanssa.

Ei ollut ihan helppo löytää nimeä. Sitten löysin sivuston Virtuaalisuo, jossa oli yhtenä osana korven kasvillisuutta ja siinä mainittuna metsäkorte. No, totesin ettei se meidän kasvimme ollut. Siitä tuli kuitenkin mieleen laittaa hakuun kortteet ja nyt sainkin tutun näköisen kasvin esiin ja sille nimen riidenlieko.  Wikipediasta luin lisää tästä monipuolisesta kasvista. Sitä on käytetty kansanlääkintään ja tekstin mukaan sitä käytetään yhä ruotsissa joulukoristeluun seppeleissä. Tästä voit katsoa mitä muuta siitä sanotaan: Wikipedia/riidenlieko.

Pitihän sitä sitten lähteä ulos kylmään hytisemään, että saatiin tähän juttuun muitakin liekokuvia, kuin tuo sisällä otettu. Tytöt näyttivät, mistä viimeisimmät riidenliekonsa löysivät.

riidenlieko 

Ja näkyipä reissullamme oravan jäljetkin:)

60-luvun seinävaate

Adventin aikaan sopiva, sillä siinä ovat Maria ja Joosef  matkalla. Jeesus-vauva on tässä jo äitinsä sylissä, joten pakomatka Beetlehemistä Egyptiin on alkanut...

Seinävaate on kaksipuoleinen,  eli toisella puolella värit ovat vastakkaiset.  Sen korkeus, hapsut
mukaanluettuna, on 110 cm ja leveys 70 cm, eli ei ole ihan pienikokoinen. Tämä on minun lapsuudenkodistani kotoisin. Alla olevassa 60-luvun kuvassa sama seinävaate on seinällä ja minä sohvalla, helistin kädessä.

Kuva on liimattu vauvakirjani "Elämän aamun auetessa" -alkulehdelle. Tänään hain seinävaatteen pitkästä aikaa varastosta. Se on vuosien tauon jälkeen tarkoitus taas laittaa meillä esille. Jonakin vuonna se on täällä esillä ollutkin, mutta siitäkin on jo pitkä aika.

Paloasemalla

Viime viikonloppuna oli useilla paloasemilla avoimet ovet -tapahtuma, jonka nimenä oli Päivä paloasemalla. Mekin suunnistimme paloasemalle, mutta vähän kauemmas, eli Joensuuhun. Tapahtuma alkoi klo 10 ja suunnilleen niihin aikoihin mekin siellä jo olimme. Kun saavuimme niille tienoille, näkyi kadun varrella vaeltavan paljon lapsiperheitä samaan suuntaan. Tapahtuma lieneekin ollut oikea pikkupoikien toiveuni; päästä näkemään paloautoja:) Väkeä oli Joensuun paloasemalla todella paljon. Kovin hyviä kuvia ei ihan senkään vuoksi saanut, mutta tälläinen  hymyilevä nuorimies oli hommassa eräässä toimintapisteessä.

Ja otimmehan sentään muutaman paloautokuvankin ja jotain muutakin. Esittelyssä oli paloautoja, ambulansseja, sammutusnäytöksiä, pelastuskoira, lasten paloturvallisuuspelejä ja olihan siellä palolaitoksen ladyt järjestäneet arpajaiset, joissa joka arvalla sai jotain. Oli myös tarjolla kahvia ja ulkona makkaraa.

Siinä on se pikareitti yläkerroksesa alakerrokseenkin...









Ja tätä palavaa taloa sammutettiin ihan onnistueesti... vaikka kuvassa kyllä vielä lieskat näkyy ikkunoista. Täytyy muuten sanoa näistä pojista, jotka tässä pisteessä auttoivat toisia lapsia palonsammutuksessa, että oli kyllä harvinaisen hyvin sopivat avustajat hommassaan. Tulevia palomiehiä ehkä... Niin luontevasti ja rempseästi kävi puhepuolikin:)

Lapsia kiinnosti tietysti myös pelastuskoira.

Paloaseman aula ja muita näkymiä. 

Oli mukava päästä käymään Joensuun paloasemalla, sillä emmehän olleet siellä aiemmin käyneetkään kuin vain piha-alueella.

Vanhan laatikon sisältöä: kaulukset

Ennen oli leningeissä hienot kaulukset. Ja kun leninki jäi käytöstä, otettiin hieno kaulus talteen. Nuo kaksi ylintä on ommeltu käsin keskeltä yhteen.

Laatikossa oli myös pitsiä pahvin ympärille kerittynä.

Tuon ylläolevan kuvan isompi kaulus ei ole tästä laatikosta, vaan sen minä olen ostanut kirppikseltä tänä kesänä. Olisi kiva jos sille löytyi arvoisensa vaatekin.

Ja tässä  vielä tarkempia yksityiskohtia ylemmän kuvan pitsikauluksista.

Hän syntyi vuonna 1907

Tänään on pappani syntymäpäivä. Hän syntyi vuonna 1907. Vuonna 1979 hän kuoli, syntymäpäivänään. Hän oli nuorin, ja viimeisin elossaoleva, isovanhemmistani.

Samana vuonna kuin pappani, syntyi vain parisen kuukautta aiemmin, Hilja Aaltonen. Hän sai paljon pidemmän elämän, sillä hän kuoli 105-vuotiaana vuonna 1913. Hänet tunnetaan evankelistana ja kirjoittajana ja hänestä pidettiin yli kirkkokuntarajojen. Mikä hänen suosionsa salaisuus sitten oli?

Ehkä jotain selittyy näillä pätkillä kirjasta Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa/Hilja Aaltosen elämää ja ajatuksia/Matti Niemelä/Päivä: 

"Yhä vieläkin halki elämäni olen ollut semmoinen ihminen, jota  ei saa väkisin työntää mihinkään suuntaan. Toisten käskystä en mene, vaikka tietäisin suunnan oikeaksi. Ihmisen täytyy saada itse päättää.

Sen olen halunnut muistaa myös julistuksessani. En halua ajaa ketään nurkkaukseen. Minulla on niin suuri Jumala, että hän antaa minulle luvan viedä toista ihmistä vain tarkasti määrätylle rajalle. Siitä ihmisen on jatkettava itse Jumalansa syliin omin jaloin ja omasta vapaasta tahdosta. 

Saan pyytää ihmisiä mukaani rajalle saakka. Siitä alkaa maa, jonka rajaa en saa ylittää. Minulla ei ole siihen oikeutta."

"Sielunhoitajana Hilja Aaltosella on armahtava sydän. Niin mustaa menneisyyttä ei ole, ei niin suurta syntiä eikä niin häpeällistä tekoa, että hän tuomitsisi. Hän uskoo siihen, että Jumala on ainoa, jolla on valta tuomita ihminen. Ehkä juuri siksi hänelle uskalletaan avautua ja purkaa taakat. 

Tuomion sanat on helppo pitää sisällään, mutta tuomion mieli tulee vaikka nahkan läpi. Sen omassatunnossaan jo tuomittu vaistoaa eikä uskalla avautua. "

"Sielunsa sisuksen purkaminen toiselle ihmiselle edellyttää luottamusta. Siksi on tärkeätä, että Hiljan saarnoissa tai kahvipöytäkeskusteluissa ei koskaan käsitellä ihmisten tunnustuksia. Asiat haudataan yhdessä ikuisiksi ajoiksi. Mikä Jumalan edessä on annettu anteeksi, sitä ei enää ole."

---

Tälläistä kirjaa nyt luen. Hilja Aaltosen elämää ja ajatuksia. Mielenkiintoisesti esitettynä hänen lapsuusvuosistaan lähtien.

Neuletakkiprojekti lähenee loppuaan - ja valmistuikin jo

Tähänhän olisi kuulunut helmapitsin kaltainen pitsi hihansuihinkin, jolloin hihansuusta olisi tullut kyllä hyvin kaunis, leveäsuinen hiha. Se olisi kuitenkin hankaloittanut takin käyttöä minulla, joten päätin tehdä pitkät hihansuuresorit. Sitten rupesin miettimään, että tavallinen resori ja helman pitsineule ovat vierekkäin, kun käsiä pitää alhaalla...että kuviot riitelee keskenään.

Ja niin päädyinkin tekemään suoran hihan. Johon en sitten ollut lainkaan tyytyväinen, koska se jäi liian leveäksi. Ja niin sitten tein toisen hihan pitkällä resorilla ja se passasi:) Olisinpa vain heti tehnyt niin kuin alunperin aioin. No, nyt on purettu kuvassa olevasta suorasta hihasta alaosa ja tehty siihenkin hihaan jo pitkälti resoria. Kun hihat ovat valmiit, on tietysti vielä nappilistan teko, jota tuskin teen ohjeen mukaan kutoen. En nimittäin koskaan saa silmukoita poimittua mistään reunasta niin, ettei siitä tulisi reikäinen. Eli siis, ajattelin virkaten tehdä sen sitten kun aika koittaa. Olenkin jo aika kyllästynyt tähän projektiin ja välillä jo suunnittelin koko hihojen purkua ja tämän jättämistä liiviasteeelle. Hyvä kuitenkin kun sain aloitettua uudelleen hihat ja  näyttäisi  tästä ihan neuletakki tulevan.

---

Ja niin tulikin, sillä nyt se on jo valmiskin. Kun tämä juttu nyt kuitenkin oli valmiiksi kirjoitettu ennen neuleen valmistumista laitan tämän katsottavaksi nyt noine hyvineen. Eipähän tarvi selitellä viime kiemuroita sitten enää.

Rouvashenkilö olisi voinut olla tarkempi napituspuuhissaan... sillä takin helmat eivät alakuvassa ole samalla korkeudella. Nappeja on takissa paljon ja ovat sitä mitä kotoa löytyi, eli paljon pieniä ja erilaisia. Kumma kyllä tällä kertaa nappien ompelu oli vaihteeksi kohtuullisen kivaakin, vaikka yleensä inhoan sitä. Ehkä laitan nappeja vielä lisää tuonne alas. Napituslistana on tosiaan vain yksi takaperoisesti virkattu kerros.