Retki lammelle

Päätimme tänään tehdä retken Paasmatinlammelle. Käyttämämme reitti oli entuudestaan tuttu, mutta oli silti muuttunut vuosien saatossa. Metsää on hakattu, tietä rakennettu ja pusikoita kasvanut. Niin se maisema muuttuu jatkuvasti. Missä nyt kasvaa komeita puita, voi ajatella, että kohta ne kaadetaan.

Iso kuivunut kuusenrunko oli kuin jonkun esihistoriallisen eläimen  luuranko.  Vanhin  neitokainen kuvassa mukana.

Pitsilehti

Lammen ruohikkoinen reuna näyttää mukavan pehmeältä, mutta eipä sinne kannattaisi mennä kävelemään.  

Huusin isännälle, että "Seis, siihen paikkaan!"  ja otin kuvan.  Mutta lippis piti ensin ottaa kuulemma  pois päästä.

Siellä tuntui Suopursun haju

Tälläinen pikkuinen sammakko loikki siellä. Tässä se on isännän  kädellä.

Autojen kääntöpaikalla seisoi iso kelottunut,  latvaton ja oksaton runko. Siinä oli monenlaisia koloja.

Näiden kuvien myötä menköön terveiset erityisesti "ruotsinserkulle" sekä Mikkeliin!

Retkellä oli nyt mukana meidän sakista viisi henkilöä.

Sumua ja seittejä

Tänä aaumuna oli jälleen sumuista. Koululaisten mennessä taksille, ihmettelimme taas kerran metsässä näkyvien hämähäkinverkkojen määrää! Tälläisellä säällä ne tulevat erittäin hyvin esiin, kun sumu tiivistyy niihin. On suorastaan hätkähdyttävää millaisessa seittimetsässä sitä oikein elellään ja kuljetaan. Useimmiten ne  seitit eivät vain näy, mutta ovat silti olemassa. Joskus tiellä kävellessäkin huomaa jonkun seittilangan käyvän kasvoihin. Ja pihassa oli hämähäkki vetänyt seittilangan koivusta aika korkealta alas maahan.

Kun olin saanut kyytiläiset taksiin, vaihdoin ulkoiluun sopivammat vaatteet (siis hameen tilalle farkut sekä kenkien tilalle saappaat) ja hain kameran. Tarkoitus oli kuvata seittien paljoutta, mutta eihän se niin onnistunut kuin toivoin.

Tässä nyt kuitenkin muutama kuva kierrokseltani.

Päivä vain ja hetki kerrallansa...

Näin  siinä vanhassa laulussa. Ja miten vaikeaa se onkaan käytännössä. Varsinkin tälläiselle luonteelle, joka näkee uhkia ja vikaanmenemisen mahdollisuuksia joka asiassa. Joskus tuntuu, että se positiivinen puoli on jäänyt ihan lapsenkenkiin meikäläisellä.

Josta päästäänkin sitten erääseen tämän aamun huoleen - kenkiin. Mietin aamulla kovin, että kaksi nuorinta tarvitsisi lenkkarit ynnä monenmoista muuta koululaiselle tarpeellista. Ajattelin tehdä oikein listan kaikesta tarvittavasta. Mutten sitten tehnyt. Ajatella kyllä ehdin aika pitkällle - nimittäin talveen asti, kuinka taas tarvitaan luistimia ja suksia jne. Ehdin myös miettiä kuinka ankeaa on kun taas alkavat pussipimeät aamut, jolloin tarvitaan taskulamppuja. Tai talven pakkaset ja lumituiskut jolloin on oltava toppavaatteita ja talvikenkiä yms.

No, tänään sitten nuorimmat saivat lenkkarinsa. Ja kumisaappaansa. Olen siitä tosi iloinen, että saatoimme ne ostaa nyt. Lenkkareitten ostaminen sitten oli huvittavaa ja raivostuttavaa puuhaa samanaikaisesti. Nuorin ei meinannut kelpuuttaa mitään. Olin jo aivan varma ettei hänelle nyt tänään sitten kenkiä löydy. Olisi pitänyt laskea ne parit, joita hän kokeili. Isäntä arveli jossain vaiheessa niitä olleen jo parikymmentä, mutta sen jälkeenkin niitä vielä soviteltiin... Mikä oli pieni, mikä iso,  mikä painoi jne. Aloitimme halvoista ja kun ei mikään tuntunut hyvältä, kokeiltiin kalliimpiakin sitten, yhtä kehnolla tuloksella. Sitten löytyi eri hyllystä vielä lisää alekenkiä. Ja ihmeellistä - kun neiti oli saanut vielä eräät jalkaansa ja kävellyt hyllyn ympäri, hän oli löytänyt hyvältä tuntuvat kengät!  Olisi oikeastaan minulla oppia otettava hänestä. Oli malttia kokeilla monia, etsiä juuri ne jotka tuntui hyviltä. Mukavuus ennenkaikkea. Heillä on ylihuomenna koulussa urheilukisat, joten nyt neitokaiset sitten ovat ulkona testaamassa kenkiään. :)

---

Päivä vain, se mua lohduttaapi, Hetkinen, vain yksi kerrallaan...
Tänään minulla on soinut  päässäni  "versio"  siitä vanhasta laulusta, joka on varmasti sekoitus vanhasta ja uudemmasta sanoituksesta

Huolet ovat kuin auringon peittäviä pilviä. Joskus on koko taivas tasaisen pilvipeitteen takana. Joskus vain joku pikkupilvi purjehtii näkökentässä. Välillä kamalia myrskypilviä kiitää pitkin taivasta kovaa vauhtia ja uusia pukkaa. Oi, miten ihana on se rauhallinen hetki, kun ei huoli mieltä paina (ainakaan kovin). Se on kuin auringonpaiste pilvisen ja sateisen sään jälkeen.

Jeesus sanoi ettei meidän pitäisi murehtia huomisesta  päivästä, sillä riittää joka päivälle oma murheensa. Tuntuu, että nykyään pitää olla niin tehokas, että pitää suunnitella tarkkaan kaikki etukäteen. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole. Meidän ei vain tarvitse tänään yrittää tehdä kaikkea. Tekee sen, minkä aika tuntuu olevan tänään.

Toteutunut toive

Päivä oli ollut erityisen uuvuttava. Kansaa oli koko ajan tunkeillut hänen luonaan viljaa ostamassa. Vaimo oli jo muutaman kerran lähettänyt sanan, että hän tulisi kotiin. Vain muutama ostaja ja sitten hän lähtisi.

Todellisuudessa ostajia tungeksi vielä ihan jonoksi asti. Koko ajan heitä tuli lisää. Hän piti välillä lepotaukoa ja orja toi juotavaa. Sitä siemaillessaan hän antoi katseensa vaeltaa kauas portin suuntaan. Tälläkin hetkellä sieltä vääntäytyi väkeä. Kas, nuo tuolla näyttivät olevan hebrealaisia. He kiinnostivat häntä erityisesti, olivathan he hänen entisestä kotimaastaan. Nyt nuo juuri tulleet asettuivat jonoon. Hän laski heidät huvikseen: 10 miestä. Sitä ajatellessaan hänelle häivähti mieleen isänsä koti. Olihan hänellä itsellään lähes yhtä monta veljeä; vain yksi enemmän. Hän kyseli aina ostajilta tarkasti, mistä he olivat tulossa. Hän toivoi tapaavansa jonkun, joka tuntisi hänen isänsä. Sellainen tosin oli aika epätodennäköistä.

No, nyt oli taas keskityttävä kaupantekoon! Ostajat olivat kurjan näköistä joukkoa. Ihmekös tuo, nälänhätä vallitsi kaikkialla. Yht´äkkiä hän hätkähti rajusti. Palvelijakin huomasi sen. Tuo yksi näytti aivan selvästi Danilta, yhdeltä hänen veljistään! Eihän se tietysti voinut olla... Hän katsoi muita hebrealaisia. Hekin alkoivat näyttää tutuilta. Todellakin! Nuo etummaisina olevathan olivat Ruuben ja Juuda! Hehän todella o l i v a t hänen veljiään!

Hän toimitti nyt pian pois ostajan, joka oli hänen luonaan. Sitten hän kiiruhti sisälle huoneeseen ja itki. Nyt oli toteutunut se, mitä hän oli kaun toivonut: saada nähdä joku omasta kodistaan. Pian hän hillitsi itsensä ja palasi tekemään kauppaa. Kohta veljet seisoisivat hänen edessään. Tuntisivatkohan he hänet? Eivät varmasti. Mitä hän heille sanoisi? Ehkäpä hän koettelisi heitä ja selvittäisi, katuvatko veljet sitä, että myivät hänet  Egyptiin. Niin juuri, sen hän tekisikin!

---

Tänä aamuna oli Suomen Raamattuopiston päivän sanassa Joosefista ja anteeksiannosta hyvä teksti. Siitä sain myös aiheen laittaa tänään tuon kertomuksen luettavaksi. Se on joskus ollut seurakuntamme lehdessä. Kertomus Joosefista löytyy Raamatusta kohdasta 1 Moos. 42.

Mitkäs sill' on jalassa... tai keikkuu käsivarrella

Väitin joskus kauan sitten, että kengät olisivat niinkuin vaatetuksen tärkein osa...  Sisko-kulta voi toistaa, mitä oikein tulinkaan sanoneeksi. En ole enää lainkaan samaa mieltä. Silloinen mielipiteeni johtui aivan varmasti siitä, että  joka päivä pyörittelin kenkiä näpeissäni. Keskeneräisiä tosin ja vieläpä miestenkenkiä, mutta silti. Niitten aatosten syntypaikkana oli siis kenkätehdas Pomarkussa.

Pidän kyllä kengistä edelleenkin. On vain pidettävä huoli ettei minun popojani liikaa rupea pyörimään eteisessä.  Sieltä kun pitäisi jokaisen löytää omansa ilman kohtuutonta vaivaa. Jokapäiväisessä käytössä minulla ovat vain muutamat kengät.  Nyt alkaa  kumisaappaat olla kohta se järkevin jalkaanlaitettava. Alla olevassa kuvassa nuo vihreät puutarhakengät ja niitten vieressä olevat valkoiset, ovat olleet ne käytetyimmät tänä kesänä. Ei mitään kaunokaisia ne.

 Sitten on niitä kauniita turhakkeita. Kaupunkioloissa olisi tuollaisille enemmän oikeasti käyttöä. Täällä metsässä asuessa ei paljon korkkareilla koreilla. (Paitsi kuvissa :) Joskus harvoin kauppareissuun laitan jotkut niistä. Muuta käyttöä niille on äärimmäisen harvoin. Tytär on mieltynyt minun vanhoihin valkoisiin avokkaisiini. Ne olivat minulla aikanaan vihkikenkinä ja käytin niitä sen jälkeen muutenkin. Nyt vuosia myöhemmin, tytär tanssi niillä vanhojentanssinsakin. Omiin jalkoihini ne ovat nyt aivan liian pienet ja siksi olenkin ne antanut tyttärelleni. Nilkkurit sekä nuo beiget ja punaiset korkkarit on kirpparilta kotoisin.

Nyt olen ollut kiinnostuneempi laukuista, kuin aiempina vuosina. Vuosia sitten minulla oli yleensä aina sama laukku: mieheni minulle ostama tummansininen Kipling. Meillä sitä kutsuttiin yleisesti "apinakassiksi". Niissähän on vakiovarusteena roikkumassa apina ja  isäntä oli silloin ostanut siihen vielä ylimääräisen apinan. Näiden nimet olivat Matt ja Scott. Apinat on tallessa ja ovatpa ne saaneet kirpparilta tyttökaverinkin, punaisen Elisabethin. Kassi jäi vuosien käytön jälkeen kulahtaneena varastoon lojumaan. Sininen värikin oli mennyt muodista. Tänä kesänä ajattelin ottaa sen taas esille, mutta aika varastossa oli tehnyt tekosensa. Kassi päätyi roskiin, mutta apinat jäivät.

Oi, ihana Elisabet! Miksi valitsit hänet?  Ethän mua unohda?

Tässä muutama nykyään käytössä oleva laukku. Valkoinen on äidiltä saatu. Musta isännän siskolta. Rottinkikahvainen on itsetehty ja se on ainoastaan kesäkäytössä. Hapsullinen farkkulaukku on kirppikseltä ja se on ostettu tänä kesänä.

En kyllä välittäisi kanniskella mitään kassia. Usein siellä ei muuta ole kuin kännykkä, rahapussi ja kauppalappu. Muut saisi yleensä (farkku)takin taskuun, mutta rahapussi ei mihinkään taskuun sovi, vaikka ei kovin iso olekaan.

Jännittävä päivä

Kaikki puhuivat siitä. Tuo ihmeellinen mies oli parantanut myös sokean Simeonin. Äiti ja isä puhuivat iltamyöhällä kaikesta tapahtuneesta. Mattias kuunteli heitä. Hänen olisi oikeastaan pitänyt jo nukkua pikkusiskonsa Miriamin lailla. Hän ei vain saanut unta. Hänkin mietti päivän tapahtumia. Sokea Simeon oli ollut joka päivä kerjäämässä kaupungin portilla. Isä ja äiti kuiskailivat, ettei hänen enää tarvitsisi sitä tehdä.

Vihdoin Mattiasta alkoi väsyttää. Mutta juuri kun hän oli painamassa silmänsä kiinni, hän kuuli isän puhuvan jotain Messiaasta. Sitten hän nukahti.

Aamulla hän heräsi vastaleivotun leivän tuoksuun. Ohraleipiä, nam, nam! Isäkin kuului kolistelevan sisään joka-aamuiselta kalareissultaan. Miriam oli jo hereillä. Hän huomasi Mattiaan ja tuli innoissaan kertomaan jännittävää asiaansa: "Mattias! Sinä saat lähteä isoisän kanssa Jeesuksen luo! Hän voi parantaa isoisän kuivettuneen käden. Äiti ei voi lähteä, kun hänen täytyy jäädä vauvan kanssa kotiin ja isän on pakko lähteä asioille kaupunkiin."

Mattias pomppasi innoissaan ylös vuoteeltaan. Olihan jännittävä päivä alkamassa! Kohta hän jo söi aamiaiseksi vastapaistettua leipää ja kalaa. Isoisä tuli huoneeseen ja hoputti Mattiasta matkalle. Hän oli kuullut tuon Jeesuksen olevan lähdössä heidän kylästään.

Pian he pääsivät matkaan. Mattias kantoi laukussaan äidin mukaan laittamia eväitä. Heille ei heti nälkä tulisi. He kyselivät ihmisiltä Jeesuksen olinpaikkaa. Heidän käskettiin seurata ihmisvirtaa, joka meni autiomaan suuntaan. Kauas autiomaahan päästyään he näkivätkin Jeesuksen kansanjoukon keskellä. Joku rampa heitti juuri sauvansa pois ja hyppi korkealle ilmaan.

Koko päivän ihmiset kuuntelivat ja katselivat Jeesusta. He näkivät monien sairaiden paranevan. Ihmiset olivat niin innoissaan, etteivät muistaneet kaivata edes ruokaa. Isoisäkin meni Jeesuksen luo, ja Jeesus todella paransi hänen kätensä! Käsi oli kuin nuoren miehen.

He jäivät istumaan lähelle Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan. Eräs heistä, Andreas, tuli juttelemaan. Hän oli Mattiaan isän ystävä. Andreas sanoi heille, että heidän kannattaisi lähteä ostamaan itsellensä ruokaa. Kohta tulisi pimeä. Isoisä sanoi, ettei heidän tarvinnut, koska Mattiaalla oli viisi leipää ja kaksi kalaa mukanaan. Huojentuneen näköisenä Andreas palasi Jeesuksen ja toisten opetuslasten luo. Kohta hän kuitenkin tuli takaisin, kumma ilme kasvoillaan, ja kysyi, antaisiko Mattias eväänsä Jeesukselle? Että antaisiko! Tottakai Mattias antaisi. Vai hänen eväänsä Jeesukselle! Andreas otti eväät kiitellen ja käski heidän istua toisten joukkoon - ruokailemista varten. Ruokailemista? Nythän heillä ei ollut eväitäkään!

Kohta Mattias näki eväänsä Jeesuksen käsissä. Jeesus kiitti niistä Jumalaa ja jakoi ne opetuslapsille, jotta nämä jakaisivat ne edelleen. Andreas tuli ensin jakamaan isoisälle ja Mattiaalle. Sitten hän jatkoi eväiden jakamista muille. Hän jakoi ja jakoi ja jakoi... Samoin näyttivät toisetkin opetuslapset tekevän. Kaikki saivat ruokaa kyllikseen. Se oli ihmeellistä!

Ruokailun jälkeen tähteitäkin kerättiin 12 korillista. Isoisä ja Mattias kuulivat ihmisten kiihtyneet äänet. He halusivat Jeesuksen kuninkaakseen. Mutta Jeesus lähti yksin vuorelle. Opetuslapset purjehtivat veneellä toiselle rannalle. Aamulla ihmiset lähtivät etsimään Jeesusta. Isoisä ja Mattias palasivat kotiinsa. Heillä oli niin paljon uutta kerrottavaa.

---

Kertomus löytyy Raamatusta kohdasta Joh. 6.

Sunnuntaiasu ja muita ruusuja

Tänään tuli siskon kanssa juttua ruusukuosin paluusta vaatteisiin. Nuoriso sitä kuulemma suosii. Minäkin tykkään siitä, mutta sisko ei ollut niin innostunut tästä uusinnasta. Olisin halunnut näyttää hänelle muutaman ruusukuosisen vaatteeni, mutta koska se ei livenä käy (asuu toisella puolella suomea), niin sain aiheen tähän juttuun.




Olin jo muutenkin eilisiltana ajatellut, että tänään olisi tämän sifonkihameen vuoro. Tämä tahtoo aina jäädä kovin vähälle käytölle. Se ei ole  arkihame. Eikä hellehame. Eikä myöskään loppusyksyn hame. Eli nyt juuri on sopiva hetki tähän. Hameen sain äidiltä jokunen vuosi sitten. Yläosa kirpparilta ostettu HM:n pusero, jonka hihoina  pliseeratut sifonkikaitaleet. Vyönä on nauha joka jäi erään mekon teosta käteen. Kävi niin, että itselle tein mekkoa ja keskimmäiselle neitokaiselle tuli lopulta puolihame... Nilkkurit ostin viime tai sitä edellisvuonna Pomarkusta Lähetysavun kirpparilta. Parhaiten ne juuri tähän asuun sopii yhdisteltäväksi. Varmaan olisi kivat farkkujenkin kanssa.




Tämä sininen ruusupusero puolestaan on ostettu Joensuun Kontista ehkä pari vuotta sitten. Se lienee jostain 90-luvulta kenties. Näin päättelin kuvioista, väristä ja mallista. Hameen tein muistaakseni viime syksynä. Kankaan sain  mieheni siskolta. Hänellä se oli ollut aikanaan silityskankaana. Vyön ostin Lidlistä alehintaan alkukesällä.






















Viimeisenä, mutta ei vähäisinpänä, on mieheni minulle seurusteluaikana ostama pusero. Se oli sopivampi kooltaan silloin muinoin ja siksikin se on ollut vuosia varastossa. Se oli myös korjausta vailla.
 Vyötärölaskosten kohdalta kangas oli mennyt rikki, enkä aiemmin keksinyt miten sen korjaisin "vähin äänin". Tänä kesänä keksin laittaa nuo kanttinauhat nurjalle puolelle tueksi.

 Puserossa on kiva kaulus, joka takaa on merimieskauluksen tapainen. Hameen sain serkultani viime kesänä.

En sitten viitsinyt näitä ruveta päälle kuvausta varten vaihtamaan. Menin näine hyvineni metsään ja  otin kuvat siellä, kallion päällä. Isäntä otti pihassa tuon ekan kuvan.

Erikoinen onkimatka

Otanpa vanhoista varastoista... Olen kirjoittanut tämän kertomuksen monta vuotta sitten lapsille. Se sopinee näin kesällä luettavaksi. Näin se menee:

-------

Jeesus lähestyi opetuslapsineen Kapernaumia. Pietari oli tyytyväinen, olisihan hän kohta kotona. Siellä vaimo ja lapset varmaan jo odottelivatkin. Niin, ja anoppi tietysti! Anoppi piti Jeesuksesta aivan erityisesti. Olihan Jeesus parantanut hänet kuumeesta.

Heidän saavuttuaan Pietarin talon kohdalle, portista ryntäsi joukko häliseviä lapsia. Siinä olivat Pietarin lapset  ja näkyi joukossa olevan naapurin lapsiakin. Hälinä kuului taloon sisälle ja kohta sieltä riensi ulos kaksi naista. Kävi juuri niin kuin Pietari oli arvellutkin. Koko joukko kutsuttiin syömään. Toisten kiiruhtaessa sisään, Pietari jäi hetkeksi ulos. Hän halusi vaihtaa päivän kuulumisia kaikessa rauhassa lastensa kanssa. Rauhallinen juttutuokio kuitenkin lopahti heti alkuunsa. Nimittäin pihaan asteli kaksi tärkeän näköistä herraa. Heillä oli tuima ilme kasvoillaan. Ensi töikseen he tiukkasivat, että maksaako Jeesus temppeliveroa?  Pietari vastasi, että "Tietenkin maksaa."  Siihen vastaukseen temppeliveron kantajat tällä kertaa saivat tyytyä.

Pietari siirtyi lasten kanssa sisälle. Heti Jeesus kysäisi häneltä, että perivätkö kuninkaat veroa omiltaan vai vierailta? "Vierailta", Pietari vastasi. Jeesus antoi silloin selvästi ymmärtää, ettei hänen tarvitsisi temppeliveroa maksaa. Hän halusi kuitenkin suorittaa sen. Näin siksi, jottei tulisi riitaa. Pietarille Jeesus antoi ohjeen lähteä rannalle ongen kanssa. Sieltä hän saisi verorahan. Lapset kiljaisivat riemusta. Ensin kuitenkin olisi syötävä, huomautti lasten äiti topakasti.

Kohta joukko oli valmiina onkireissuun. Eväitä ei tällä kertaa tarvittu. Lapset juoksivat rannalle nopeasti. Pietari kulki miettien Jeesuksen antamaa neuvoa: Onki veteen ja ensimmäisen kalan suusta löytyisi hopearaha! Rannalla hän toimi saamansa neuvon mukaan. Kaikki katselivat jännittyneinä kun hän nosti ensimmäisen kalan rannalle. Olisiko sillä raha suussa? Kyllä oli! Kaikki riemuitsivat. Kukaan ei malttanut jäädä onkimaan, vaikka se yleensä oli mieluista puuhaa, vaan lähtivät Pietarin mukaan temppeliveroa maksamaan. Kohdattuaan veronkerääjät Pietari maksoi temppeliverot Jeesuksesta sekä itsestään, kuten Jeesus oli käskenyt tekemään. Veronkerääjien suut loksahtivat ihmetyksestä auki, kun he kuulivat mistä raha oli tullut. Harvoin lienee verojen maksamisesta tullut niin hauskaa muisteltavaa!

-----

Tälläiseksi minä olin kuvitellut kertomuksen, joka löytyy kohdasta Matt. 17: 24 - 27.

 Rakastan muuten  Raamatun kertomuksiin perustuvia elokuvia ja kirjoja. Siis jos ne on tehty mahdollisimman tarkkaan sen tekstiiin perustuen. Sellaiset elokuvat ja kirjat puolestaan ärsyttävät, joissa on aivan mielivaltaisesti yhdistelty eri kertomusten henkilöitä ja  tapahtumia. Tai keksitty juonenkäänteitä, jotka sotivat Raamatun omaa tekstiä vastaan. Hyvä kristillinen kirja tai elokuva vahvistaa uskoa.

Pitsiä ja sinistä pörrölankaa

Ostin tässä taannoin kirpparilta lankoja. Siinä oli myös vajaa kaksi kerää tuollaista sinistä pörrölankaa.

 Vyötteitä ei ollut, joten ei ole harmaintakaan hajua, mitä lankaa se on.  Aluksi se innosti pussissa olleista langoista vähiten. En tiennyt mitä siitä voisin tehdä. Muutama päivä sitten katselin niitä ja tulin vanhimmalta neitokaiselta kysyneeksi, että mitähän tästä tekisin. Hän ehdotti  lapasia ja tyynynpäälistä.   Vanttuita en olisi tuosta osannut tehdä ilman ohjetta. Tuollaisesta langasta olisi paras onnistua ilman (monia) purkamisia. Tyynynpäälinen kuulostikin sopivan helpolta. Se siitä siis on tulossa.

Tuo pitsinen juttu ei ole alushame. Sepä onkin päällyshame. Sen voi laittaa jonkin yksivärisen hameen päålle ja voihan se ehkä alushameeksikin käydä, jollei tartu mahdollisiin sukkahousuihin. Ostin joskus kirpparilta (kuinkas muuten) verhon tuhotakseni sen erinäisissä räpellyksissä. Nyt on verhon taru lopussa. Muutama pikkupala jäljellä. En nyt saa päähäni, mihin kaikkeen olenkin onnistunut koko verhon hävittämään.

Elokuun alku ottaa lujille

Eilen siis alkoi koulu. Sitä ajattelee kuitenkin jo heinäkuussa. Miettii, kuinka monta vapauden päivää vielä on... Minulla ottaa aina koulun alku lujille. On ruvettava taas koulun aikataulujen kanssa elämään. Ja taksin. Aamulla ja illalla. Nyt kulkee kaksi taksissa ja yksi tarvitsee sen linja-autokyydin. Sitten koulusta tulee taas jos jonkinmoista paperia luettavaksi ja allekirjoitettavaksi. Ja taas  tyrkytetään Wilma-tunnuksia...

Kohta on  pimeä aamuisin. Syysloman jälkeen tarvitaankin aamulla jo taskulamppua. Täällä usein alkaa sateet  ja syksy koulun kanssa yhdessä. Siis kesä loppuu. Siltä se ainakin tuntuu. Eilisaamuna oli aurinkoista. Tänä aamuna satoi rankasti vetttä. Pieniä sateenvarjoja, reppuun mahtuvia, etsittiin. Vihdoin löytyi se toinen kadoksissa ollutkin. Nyt sen löysi vanhin neitokainen, jonka kyseinen sateenvarjo olikin. Olin jo etsinyt siitä paikasta mistä se löytyi, mutta minä en sitä mustien hanskojen (ja karvakintaiden) seasta löytänyt. Onneksi sade loppui, ennenkuin piti lähteä taksille kävelemään. Kumisaappaat pikkuneitokaiset kuitenkin laittoivat jalkaansa. Ja keskimmäinen otti minun pikkuvarjoni.  Molemmille pikkuneitosille tarvitsee ostaa omat pikkuvarjot. Ei niitä isoja oikein  viitsi taksissa kuljetella.

Kouluunlähtö sujui kuitenkin tänä aamuna ihan hyvin. Odotettua paremmin. Vähän aiemmin olisimme saaneet lähteä kävelemään, sillä taksi oli jo odottamassa.

Eikä tullut Wilma-tunnuksia.Tuli reissuvihko, koska koululla ei jostain syystä ole nyt nettiyhtetttä! Sopii mulle.  Lapset tiesivät kertoa, että sinne on tilattu tabletit.

Pieniä ne on tämmöiset hankaluudet,  mutta minäkin olen vähän tämmöinen...

Ja taas alkoi vesisade.
---
Kun nuorin tuli koulusta, luulin hänen tulevan nopeasti. Häntä  odotimme postilaatikolla tunnin. Oli meille kerrottu, että voi kestää matka pitkään, mutta luulin kyseessä olevan keskimmäisen. Keskimmäinen puolestaan tulla tupsahti eteiseen ennenkuin ehdin tehdä elettäkään vastaanlähteäkseni.  Hän sitten kertoi, että  huomenna ainakin on joku odotustunti, jolloin opettaja pitää kerhoa. Lasketaankohan  tuollaista odotustuntia siihen koulumatkakiintiöön (2,5 h alaluokkalaisilla), mietin vaan. Ehkä ei lasketa kun ohjelmaa on järkätty. Nuorimman matkat kaikkineen kesti 2h. Koulumatka on n. 6 km. Taannoin juuri oli uutinen, että Pohjois-Karjalassa on pisimmät ajat koulumatkoissa. Enimmäisrajat on  muuttuneet ikäänkuin  sallituksi tavoitteeksi. Täällä kyläkoulu oli keväällä lakkautusuhan alla. Kyydityskulut pitkistä matkoista ja monista kyyditettävistä johtuen korkeat. Nipistetäänköhän näillä järjestelyillä nyt niistä kuluista vai mikä mahtaa olla syy.   Saattaahan tietysti takseilla olla muita ajoja joihin kouluajot on sovitettava.   Keskustassa kuulemma jotkut pienet joutuvat menemään koululle jo n. klo 7 kyyditysten takia.

Lapset kuitenkin tykkäävät opettajista ja koulusta. Ja se on hyvä! Eikä ole moitittavaa takseissakaan.

Kauniita yksityiskohtia

Isäntä on rakentanut kaksikin leikkimökkiä pihaamme. Isompi on tyttöjen mökki. Siinä pienemmät leikkivät ja vanhin neitonen käy joskus lukemassa. Joskus vieraat yöpyvät lämpiminä kesäöinä.

 Sieltä löytyy kauniita yksityiskohtia sisältä ja ulkoa:

                        Isännän sahaamat koristelaudat          

Myös hevosystävän mökki

                         

Kello näyttää mennyttä aikaa

Ruusut peräseinällä

Katto korkealla

Hyllyn metallikoristeet

Kruunu on tämänpäiväinen löytö

Tässä kaikessa näkyy isännän kädenjälki. Hän on joko tehnyt tai hankkinut kaiken tämän kauniin. Minä olen saanut puolestani ihastella. Ja leluja kerätä lattioilta...  Jostain merkillisestä syystä lattiantasolla ei näytä näin ihastuttavalta...
                                                                               

Tässä on tie...

Suora tie edessä. Mikäs tässä on vauhtia pidellessä? Eteen ilmaantuukin yllättäen jokin este, ja vauhti hiljenee. Joskus matkanteko pysähtyy kokonaan.

Illan uintimatkalla aurinko paistaa silmiin niin häikäisevästi, ettei voi edetä, ennenkuin varmistuu ettei aja kenenkään päälle.Seuraavana hidasteena onkin pölypilvi, jonka edelläajava on jättänyt taakseen. Meidänkin perässämme sellainen pilvi näkyy. Joskus joutuu ylittämään  junaradan. Sitä luulee pääsevänsä radan yli kunhan puomi nousee... mutta aina se ei nouse. Joku vika estää sen nousun. Kilkutus kuuluu ja joutuu vain odottamaan. Vihdoin sitten toteaa, että on käännyttävä ja mentävä toista kautta.

Keväällä tiellä on kelirikon takia niin valtavia monttuja, ettei niiden päältä voi ajaa. On kyseenalaista  mahtuuko niitä ohittamaankaan penkan puolelta. Sitten ovat tietysti eläimet. Hirvi astuu tielle juuri kun olet saapumassa notkoon, josta olisi taas vauhdilla noustava ylös. Välillä tiellä on jänis. Joskus tiellä  viihtyvät linnut estävät vauhdikkaamman menon.

Joskus sumu on niin sakea, ettei näe kulkeeko edellä joku. Toisinaan sade piiskaa autonikkunoita niin kovasti, että näkyvyys on melkein nolla. Talvisaikaan saman tekee sankka lumisade. Pimeys sinänsä on jo hidaste. Talvikelillä matka ei aina taitu, vaikka on talvirenkaat alla. Joskus voivat talviset pääkallokelit olla niin liukkaat, että auto vain sutii paikallaan. Toisinaan ankara lumentulo ja aurauksen puute estää ajon kotipihaan asti. Mitä silloin tehdään? Kävellään kimpsut ja kampsut kainalossa, puolisääreen ulottuvassa hangessa. Ja palataan hakemaan loput tavarat pulkan kanssa.

Perille päästään milloin nopeasti, milloin hitaasti.

Eräs sanoi: "... Minä olen tie, totuus ja elämä..."

Tässä on tie... sitä käykää.

Joskus tieltä voi löytää mukavia yllätyksiä. Tämä lojui Lidlin oven edessä. Päätin poimia sen talteen.  Se ilahdutti minua tämänpäisellä kauppamatkalla. Tuokoon hyvää mieltä sinullekin.

Tämmöistä  tänään...

Miesten juttuja

Isäntä kävi tänään keskustassa ostoksilla. Samalla kyydillä vanhin neitonen pääsi opinahjoonsa tavanomaisen linja-autokyydin sijasta. Kotiin tultuaan isäntä levitti lattialle nähtäväkseni pienemmät ostoksensa. Ne olivat tuossa lattialla kuin valmiina kuvattaviksi, joten siitä sain aiheen tähän juttuun
.

 Isommat ostokset jäivät ulos odottamaan. Puutavaraa tarvittiin varastokatoksen kohennukseen. Sinne tulee seinälle kannattimia puutavaralle, joka muuten vie tilaa varastossa. Toista projektia pikkutytöt kovasti odottavat valmistuvaksi. Vanha keinunkehikko saa uuden elämän. Sinne laitetaan uusi keinu tytöille, mutta ensin kehikkoa pitää korjata jonkin verran.

Vaikka tarvikkeet ja tarvittavat työkalut on olemassa, ei työn aloitus silti aina ala toivotusti. Ruuvien kannat ovat muuttuneet. Se ei rautakaupassa tullut mieleen ja niinpä ei meillä sitten ollutkaan ruuveihin sopivaa ruuvauskärkeä. Onneksi löytyi sattumalta jostain aiemmasta projektista jääneitä ruuveja, jotka muuten olivat samanlaisia, mutta kanta entisenlainen. Kun ruuviasia oli selvä, piti etsiä jatkojohtoa. Sitä ei löytynyt varastosta, vaan  nuorenmiehen autosta. Johdon löydyttyä, porakone oli kateissa. Se sentään oli varastossa. Eipä ollut asia  kuitenkaan sillä selvä. Porakoneesta puuttui osa, johon ruuvauskärki laitetaan. Sekin onneksi löytyi vihdoin, eteisestä, ja työ saattoi alkaa.

Kuinka lapio häädetään...

Eilenillalla hämärässä katselin pihalle. Katselusuunta oli hiekkakasalle päin, jonka takana seisoi nuorenmiehen auto. Olin jo aiemmin illalla miettinyt, että onkohan jänikset häipyneet. Säikähtiköhän ne nuorenmiehen viimekertaisia häätötoimia.  No, sitten huomasin  hiekkakasan päällä jäniksen. Pikkutytötkin näki sen. Minäkin päätin pitkästä aikaa ruveta häätöhommiin. Hiippailtiin pikkuneitokaisten kanssa ensiksi varovasti ovesta ulos ja sitten pinkaistiin juoksuun. Minä päästin hirveän säikytyshuudon... Ehdin ihmetellä, että on ne aikamoisia kun ei lähde jo karkuun. No, eipä tietenkään. Ei lapiot ole ennenkään karkuun juosseet! Se tosiaan oli vain kasalle pystyyn isketty iso lapio. Hämärässä varsi ei erottunut. Vain lapion pesä tummana hiekkaa vasten.

Eilen alkuillasta isäntä muuten näki pihalla puuhaillessaan sellaisen otuksen, jota emme ole metsässämme ennen nähneet. Läheisellä tiellä vain kerran.  Isäntä kuuli kovaa ryskettä metsästä tyttöjen mökin takana. Kohta näkyviin tuli juokseva iso eläin. Sitten se pysähtyi ja selvästi näkyi, että se oli hirvi. Isäntä tuli meille sisällä oleville kertomaan siitä, ja mekin ryntäsimme ulos. Hirvi oli jo mennyt menojaan.

Sitten oli vielä eilen iltapäivällä postinhakureissulla nämä jäljet. Minkä ne taas nuokin mahtaa olla?

Kolhuja

Eipä kannata keekoilla lainahöyhenissä - tai lainakengissä - kuten nuorimmainen eilen teki. Hän oli juossut siskonsa perässä minun kengissäni. (Ne ovat sellaiset helposti jalkaan sujautettavat vain. Sen vuoksihan ne juuri niin helposti otetaankin lainaan). Ja tietenkin hän kaatui ja sain sitten laastaroida häntä. Kovan huudon säestyksellä tietysti - siis hän, en sentään minä.

Siitä kaikesta tuli taas mieleeni oma toimintani tuollaisissa tilanteissa yleensä. En osaa olla niin lohduttava kuin haluaisin. Samaa asiaa on tekstissä, jonka joskus olen kirjoittanut. Löysin sen äskettäin sekaisesta laatikostani jotain ihan muuta etsiessäni.  Sen nimi oli Kipeä kohta (v. 2006):

Jätinpä tässä eräänä päivänä sormeni auton oven väliin. Ennen meillä vanhemmat lapset tekivät niin... He vain tekivät sen taitavammin kuin minä. Jouduin laastaroimaan vertavuotavan etusormeni - vieläpä oikeasta kädestä. Illalla sormi oli jonkin verran kipeä, mutta ei sentään tarvinnut särkylääkkeeseen turvautua.

Sormeni kipu sai minut miettimään, että on se lapsilla ollut monesti kurjaa. Kaikkine haavoineen ja kolhuineen ovat tarvinneet lohdutusta, mutta minä en ole ollut kovinkaan hyvä sellaisessa. Ei ole  helppo asettua toisen asemaan ja kipuihin. Hieman auttaa asiaa omakohtainen kokemus. Olen minäkin sentään osannut puhaltaa "pipiin". Se auttaa pienempiin kolhuihin. Joskus se ei auta, ja silloin nuorinkin huutaa isiä ja juoksee hänen syliinsä.

Sinne isän syliin meidänkin kelpaa juosta, kun kukaan ei kipujamme ymmärrä. Siellä saamme lohdutuksen. Kukapa meitä ymmärtäisi paremmin kuin "kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät". Jes 53:3

Kesähame

Ostin joskus keväällä Eurokankaan alelaarista kangaspalan, joka oli aiottu kellohameeksi. Alelaariin se oli päätynyt varmasti siksi, että siitä puuttui helmasta suikale. Tykkäsin kuitenkin kankaasta. Siinä on tanssipareja ja naisilla on kellohameet päällä. Väritys oli kiva myös. Aluksi ajattelin tehdä jollekin tytöistä siitä hameen. He eivät olleet kiinnostuneita. No, aina parempi, sillä itse halusin kyllä tuosta hameen. Js mikä hauskinta, vuötärökin oli jo valmiiksi sopiva.

Kesä kului eikä hame oikein edistynyt. Vetoketjun kyllä ompelin jo keväällä, mutta se helmasta puuttuva pala olikin vaikeampi tapaus. En tuntunut löytävän siihen mitään sopivaa kangasta. Pari päivää sitten kaivoin taas tekeleen esiin. Päätin leikata siihen vanhasta lakanasta palan. Saumakohtaan ompelin punaisen vinonauhanpätkän. Se häivytti valkoisten värieron.  Helmaan laitoin vinonauhaa nurjalle, ettei hame olisi enää lyhentynyt. Vyötärönauhaksi puolestaan laitoin nauhan, joka oli jokunen vuosi sitten jäänyt yli tyttären feresin teosta. Kun olin helman ommellut, huomasin sen olevan yhdestä kohdasta vieläkin selvästi lyhyempi. (Tyypillistä meikäläisen ompelusähellystä). Löysin pätkän  pitsiä täydentämään puuttuvaa pituutta. Napeista sain sitten vielä hiukan väriä muuten valkoiseen tilkkuun.

 Siitä tuli ihan ok ja tavallaan kivakin, mutta ensimmäinen ajatus oli silti etten tästä tykkää. En ostaisi tätä. Ei ole mun tyyliä. Punainen nauha ja napit  erottuu liiaksi.  Ja sopisi pikkutytölle paremmin nappeineen. Laitoin sen kuitenkin kauppareissulle tänään punaisen t-paidan kanssa. Ehkä totunkin siihen vielä.

 Ensin muuten kokeilin  sinistä rimpsua tuon punaisen nauhan kohdalle, mutta se rimpsu ei ollut hyvä. Siniset tehosteet olisivat vain olleet muuten enemmän mieleeni. Nyt tätä kirjoittaessa mietinkin sitten, että miksen keksinyt tehdä siitä sinisestä kankaasta  ihan vain suoraa nauhaa, tuon punaisen vinonauhan tapaan. Vieläköhän rupean muuttamaan sitä? Ei ehkä kannata, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos tuo punainen ei jatkossakaan oikein miellytä.

Tuli se sentään nipín napin kesällä - kesälomalla - valmiiksi. Eli eilen. Tänään alkoi vanhimmalla neitokaisella koulu. Tylsä päivä siinäkin mielesssä ja muutenkin vähän sellainen, enemmän synkistelyn puolelle kallistuva. Tämä kirjotustouhukin nyt oli vähän sellaista synkkyydentorjuntaa.




Ei siis kuva aina pidä paikkaansa todellakaan. Kuvaaja pyrki naurattamaan...

Ai niin, en sentään kaupassa paljain varpain ollut, vaikka metsäntyttö olenkin.