sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Esinäytös erääseen asiaan

Millä tavoin Jumala saattaa  järjestää apua arkiseen asiaan sitä kaipaavalle...


Minulle on aina lääkäriin meno lujille ottava paikka, jota asiaa pähkäilen pitkään. Tässä taannoin oli taas aihetta siihen. Jo aiemmin olin yrittänyt tilata aikaa sinne: "...odotin tk:n aulassa kolme varttia päästäkseni koppiin varaamaan aikaa. Lähdin pois juuri vähän ennen omaa vuoroani, koska rohkeus ehti jo mennä. Pelottaa lääkäriin meno ja olla menemättä..."  Mainittakoon, että voisihan sitä tietysti soittaakin, ja niin toisinaan teenkin, mutta  mieluummin selitän asiani nokakkain.

Purin sitten yhtenä aamuna ahdistustani vihkooni: "Herra, Sinä olet luvannut olla kanssamme ja auttaa meitä. Olet antanut ohjeen rukoilla, jos meillä jotain asiaa on. Milloin ja miten se apu tulee? Entä jos en tunnista apuasi? Jos en osaa, halua, tai erinäisten olosuhteitten takia pysty hoitamaan "omaa osuuttani" asioista, eli sitä järkevästi toimivan ihmisen tapaa toimia asioittensa kanssa, jonka Sinä kai useasti olet yhdeksi osaksi apuasi suunnitellut? Miten sitten, kuinka saan avun? Vai jäänkö vain kärsimään ongelmissani, koska omat puutteenikin estävät minua toimimasta? Milloin autat?"

Kerroin  isännällekin mieltäni vaivaavista asioista. "Kuinka taas mietin lääkäriajan tilaamista oireisiini ... ja kuinka vaikeaa aina on sen ajan tilaaminen... pitää aina valmistautua, kerätä rohkeutta joka kerta, että saa edes sen ajan tilattua."

Sitten tuli lähtö kauppa-asioille. Aikaa kaupunkiasiointiin oli niukalti. Kun isäntä kävi automaatilla, minä synkeänä autossa mietiskelin. Tuumin, ettei isäntäkään asiastani välitä, kun ei sano siitä mitään.  "Jos hän sanoisi, että menisin sinne, niin voisin mennä... Kun hän tuli automaatilta, hän heti tuumi jotenkin näin: Miten se sinun lääkäri? Menetkö tilaamaan sen ajan nyt?"  Olin ihmeissäni, menin ja sain ajan tilattua, eikä siinä mennyt järin kauan.

Kauppamatkalta kotiinpäin ajellessa ihmeteltiin kummatkin. Kerroin isännälle mitä olin autossa ajatellut ja ihmettelin sitä, että hän yllätti minut sanomalla siten. Hänpä puolestaan ihmetteli myöskin sitä, että miten hän nyt niin sanoikin,  vaikka ei ollut sellaista suunnitellut. Sitten sain kuulla, että hän oli rukoillutkin puolestani kun olin kopissa sitä aikaa varaamassa.  "-Ei varmaan sattuma ollut tämä asia, vaan Herran antama apu." 

Saman aamun teksti toisessa blogissani heijasteli samoja tuntoja: Kärsimyksen polte
Siinä yhden kommentin vastauksessa jo viittaan hieman  samana päivänä saamaani apuun, jota minä ja isäntä kummatkin ihmettelimme.


---
Jälkinäytös edelliseen, vai välisoittoko vasta lie. Olin  sitten siellä lääkärissä. Parin päivän päästä siitä sain tietää otetun röntgenkuvan tuloksen. Lääkekuurihan siitä tuli. Nyt sitten popsitaan se kuuri ja katsotaan kuinka käy.  Askel kerrallaan se apu usein tulee.

Viime viikko olikin varsin kummallinen. Peräti neljänä päivänä asioitiin tk:ssa, vaikka toisinaan saattaa mennä pitkät ajat, ettei sinne mitään asiaa ole. Maanantaina oli joka toinen vuosi toistuva mammografia, tiistaina isäntä kävi hammashoitajalla, keskiviikkona minä  lääkärissä, josta käynnistä selvisin ällistyttävästi tunnissa! Tuohon aikaan sisältyi ilmoittautuminen, lääkäri, röntgen, labra ja yksi ajantilaus. No, perjantaina kävin sitten vielä kysymässä mitä siitä kuvasta oli sanomista ja sain sen kuurin sitten.



perjantai 24. maaliskuuta 2017

Aamun kahvinporot

Tänä aamuna ei sujunut kahvinkeitto tavanomaiseen tapaan. Koko kahvinkeittohässäkkä juontaa eiliseen päivään. Nuorimmat olivat eilen innostuneet leipomaan. No, leipomukset kaipaavat tietysti kahvia seurakseen. Nuorin oli ollut kahvinkeittopuuhissa ja oli hulauttanut ne kahvinporot vahingossa sinne vesisäiliöön... No, sitten oli puhe, ettei kahvia saa keittää ennenkuin ne putsataan sieltä... ja tietenkin koko asia unohtui aika äkkiä, eli illalla  sitä kahvia kumminkin keitettiin, eikä koko kahvinporoasia tullut lainkaan mieleen.

Aamu kun valkeni, niin asia muistui mieleen, viimeistään siinä vaiheessa kun avasin keittimen vesisäiliön ja näin kuinka omituiselta se näytti. Ei siis kahvia keittimellä aamutuimaan... Mutta kahvia oli saatava, tee ei innostanut nyt yhtään. Kahvipannuakaan ei enää ollut, kun ne luovutettiin muksujen leikkeihin. No, ainahan voi  kattilalla asian hoitaa. Tietysti pienin kattilakin oli just nyt poissa pelistä. Otinpa sitten keskikokoisen esiin. Sinne se tavanomainen "mikkimukillinen"  (siis iso,  varmaan puolilitrainen muovimuki, jossa Mikki Hiiren kuva kyljessä, ja jolla meillä kahvinkeittimeen vedet heitetään). Kun vesi rupesi olemaan kiehumapisteessä, laitoin sinne  sitten ne porot, vähän tavanomaista enemmän, kun ajattelin, että eikös "pannun" pidä saada oma lusikallinen... Ja sitten vähäksi aikaa seisotus, jotta selkiää. Ekan kupillisen kun join, olisi saanut olla ehkä enemmän seljennyttä, mutta toinen tuntui jo melko kelvolliselta.

Sittenpä oli jäljellä vielä se keittimen putsaus ja siinähän ei irrotettavaa vesisäiliötä ole. Olikin "kivaa" huuhdella ja pestä vesisäiliötä ja samalla varoa, ettei kaikki sähkövehkeet kastu samalla. Nyt homma kuitenkin on tehty ja keitin odottelee kahvinkeittoaikaa kuivatellen itseään kaikki paikat mahdollismman avoimena.  Sitten kun uskallan laittaa sen toimimaan, on vielä muutama huuhtelukerta vettä valutellen keittimen läpi... Täytyy kai mennä keittämään aamun (tai aamupäivähän nyt jo on) toiset kahvit sillä kattilalla taas.


Eihän tämmöiseen juttuun noin vain sopivaa kuvaa löydy. Kuvaa ei voinut ottaakaan, kun kamera on toisten reissussa juuri nyt. Arkiseen juttuun sopii kumminkin muu arkinen kuva. Joskus iltaisin meillä pelataan Herra Hakkaraisen muistipeliä. Sitä minäkin ihan mielelläni pelaan, kun on sopivan yksinkertainen pelattava, sen kun kortteja nostelee ja yrittää muistaa mistä se pari löytyykään... mitä minä en kylläkään kovin hyvin muista, mutta samapa tuo. Olen minäkin sentään joskus voittanut:)

torstai 23. maaliskuuta 2017

Kirkasta ja karua














Kuusenoksilla kirkkaat pisarat
 tai pelkästään karut oksat,
ei sitä välttämättä muuta tarvitse
 silmänilokseen.

---
Eilen illalla sen taas totesin, että pieni hetki tuolla ulkona, vaikka pilviä, pisaroita tai kuusenoksia katsellessa ja kuvaillessa on suuri ilo. Se on hetki, jolloin edes vähäksi aikaa yleensä unohtuu huolenaiheet, kun keskittyy vain siihen kauniiseen mitä näkee.

Nuo ylläolevat kuvat ovat jo vähän aiemmin otettuja, ne eiliset on vielä kamerassa.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kolin mutkaisilta teiltä kohti Joensuuta



Tämä juttu toimii jatkona edelliseen. Kun tulee talvella jäätietä pitkin Kolia kohti ja näkee sieltä käsin komeat vaarat ja rantautuu sitten jäältä, käykin niin, että komeat vaarat katoavat hetkeksi silmistä. Eipä kannata hätäillä, vaikka edessä onkin tovi ajoa tavallisen näköisillä maalaisteillä. Rannasta on näet muutama kilometri vaarojen rinteille ja Kolin kylälle.




 Nyt ollaan jo kylän keskustaan saapumassa.



Allaolevassa kuvassa näkyvä komea punainen talo on S-marketin rakennus. Vanhantyylinen, vaan ei kovin vanha. Hyvä, että Kolin kylälle  rakennettiin tyyliin sopiva rakennus.


Tästä kun kääntyy vasemmalle, pääsee Ukko-Kolille. Kuvan punainen rakennus on Kolin Ryynänen, jossa ainakin aiemmin oli kahvila ja taiteilijaresidenssi.


Me emme siis suunnistaneet nyt vaaroja katsomaan, vaan teimme ohiajon vain. Tiet ovat mutkaiset ja mäkiset, vai pitäisikö sanoakin vaara(ll)iset...  Ei kannata liikaa kiirettä pitää.






Kun olimme tämän tien mutkat ajelleet, käväisimme pikaisesti Kolinportissa. Sieltä ostettiin karkkia ja korttia:)   Sen jälkeen olikin vuorossa tylsän tuntuinen väli valtatietä Joensuuhun. Sihtailin auton ikkunasta kumminkin välillä pilkistävää aurinkoa. Koska kuvat on otettu liikkuvan auton sivuikkunasta, ovat epäselviä.



Kun oltiin jo Joensuun keskustan tuntumassa, sai tytär napattua lentokoneesta kuvan.


Paluumatkalle nuorison kämpältä lähdettyämme alkoi jo hieman hämärtää.



 Ja loppumatkasta olikin jo varsin paljon pimeämpää.



 "Semmoinen oli kertomuksemme"
- kuten meillä usein saatetaan
johonkin selontekoon sanoa:)

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Pielisen yli jäätietä pitkin

Meillä ipanat sai eilen iltapäivällä yht'äkkisen idean, että pitäis päästä Kolille... Tai ehkä se Kolinportti siinteli enemmän mielessä mukavine karkkeineen ja jopa itse jäätie. Kaverinsa ovat talven aikana usein Kolilla käyneet ja siten jäätiekin usein ollut esillä. Siellä on kuulemma luistinratakin. Meillä on jo mennyt monta vuotta siitä, kun viimeksi olemme jäätietä menneet ja ipanat veti tietysti esiin senkin pointin, etteivät ole koskaan jäätietä kulkeneet.  No... lähdettiinpä sitten, tarkan harkinnan jälkeen kylläkin. Siihen nimitttäin yhdistettiin sitten yhden neidon kuskaaminen Joensuuhun ja tavaraa kulki molempiin suuntiin samalla.

Kolin jäätien varresta 19.3.2017


Tästä se lähtee, virallinen jäätie Vuonislahden kylän rannasta. Vielä oli auki tie. Tuon kepin kohdalta kurvataan oikealle, eikä siis tuonne missä yksi auto  seisoo. Jos siitä ajaisi suoraan eteenpäin, voisi tipahtaa jäälle laiturin päästä...



Jäätiellä ajoon on omat sääntönsä. Vauhtia ei enempää kuin 50 km/tunnissa, mutta pysähtyäkään ei saa. Ja naapuriautoihin pidettävä etäisyyttä 50 metriä.  Ohittaakaan ei saa.  Nämä mm. ja tästä voit katsoa lisää jäätiestä: Kolin ja Vuonislahden välinen jäätie


Siinä yksi pyyhälsi ohitse ennenkuin me ehdimme ajaa sinne. Vaihdoimme rannassa kuskia koska tytärkin oli halukas ajamaan. Niinpä sitten isäntä siirtyi takapenkille ja tytär kuskin paikalle. Minä istuin kuin tatti paikallani kamera kädessä. Harmi ettei voitu jäällä pysähdellä kuvia napsimaan... joten kuvat on mitä on.



Siitä sitten nokka kohti Kolia ja semmoinen noin 7 km:n ajo järven yli. Reitti ei tosiaan mene viivasuoraan, vaan mutkittelee hieman.



Välillä näkymää vähän sivummallekin tiestä.


Tiellä oli jo sulahtaneita paikkoja.


Osa niistä oli keskemmällä tietä ja merkitty punaisilla kepeillä.







Tässä näkymää vähän tieltä sivuunpäinkin taas.




Joku vastaantulijakin oli.


Tien sivussa näkyi aurattuna tien suuntainen toinen väylä. Olisikohan se nyt sitten ollut se lasten mainitsema luistinrata?


Siellä niitä Kolin vaaroja on.





Vastaranta alkaa olla jo melko lähellä.


 Nyt kierrä vasemmalta, ettet sulaan juutu... 



Ja taas ollaan niin kuin auto kuivalla maalla...



Otin tällä  -kotoa järven yli Kolille ja siitä Joensuuhun Pielisen länsipuolella ja Joensuusta taas kotiin Pielisen itäpuolta -reissulla muitakin kuvia, mutta nämä taitaa riittää tänään ainakin. Mainittakoon, että varsinaisesti Kolilla emme käyneet nyt lainkaan. Se oli semmoinen ohiajo, koska aikaa olisi pitänyt olla sellaiseen käyntiin paljon enemmän.

---

21.3. kirjoitettuna: Tuossa vähän ylempänä kuvassa on kyltti, jossa lukee Eukontyönnön kisat.  Tänään luin Lieksan lehdestä, että ne oli ekaa kertaa nyt! Siinä siis ukko työntää eukkoa potkukelkassa 14 km, eli edestakaisin järven yli! Siinä saa ukolla olla hyvä kunto, varsinkin kun tie oli vähän pehminnyt jo, kuten kisan voittaja Suomi 100-vuotta henkisessä asussaan lehtijutussa tuumi.